Sinulle, joka olet aina tukenut minua

Me olemme puhuneet aiheesta monta kertaa aikaisemminkin, muistatko? Turhautuneina ihmetelleet molemmat, miksi minun oli niin vaikeaa ja tuskaista ottaa yhteyttä, tulla puhumaan, vaikka minä tiedän sinun aidosti haluavan auttaa. Nyt voin sanoa, että olen viime keskustelumme jälkeen oppinut ymmärtämään itsestäni enemmän: olen saanut ongelman liukkaasta hännästä kiinni ja kietonut sen käteni ympärille. Se vei kauhistuttavan paljon aikaa ja voimia – pinnan alta paljastui verkko, jota en koskaan ennen ollut nähnyt. Ymmärsin, että tässä taistelussa on mennyt vuosia, se oli alkanut jo ennen kuin tapasimme, en vain tiedostanut sitä silloin. Vuosia jatkuvaa turhautumista, ahdistusta, stressiä, itkua, itsensä ruoskimista, valvottuja öitä; uupumusta ja väsymystä, joita mitkään yöunet eivät korjaa. Tähän liittyy niin paljon enemmän kuin olisimme ikinä keksineetkään.

Vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa, puhuminen, yhteyden ottaminen, miksi se kaikki tuntuu aina hirttävän kiinni? Jos se on tällaista kaikilla muillakin, miksi juuri minä en pysty selviytymään, miksi juuri minun ratkaisuni on sulkea kaikki pois, yrittää unohtaa ystävien olemassaolo, koska heille puhuminen saa minussa aikaan niin voimakkaan ahdistustilan, että jään mieluummin kotiin ja kierryn sikiöksi peiton alle? Miksi, miksi, miksi en voi vain uskoa kauniita sanoja, miksi en voi luottaa ystävien haluun pitää minusta kiinni? Miksi ajattelen edelleen, että tämä kirjoittajalinja ei ole minun paikkani, että minun sietäisi ajaa autolla takaisin kotiin, käpertyä sänkyyn ja kuolla sinne? Olen väsynyt tähän.

Sillä ei ole väliä, miten monta kertaa ilmaiset halusi auttaa, miten monta kertaa signaloit vastaanottavuutesi ja ystävyytesi. Minä en usko sinua. Eikä kyse ole siitä, että valehtelisit – päinvastoin, minä luotan sinuun ehdottomasti! Kognitiivisesti otan tiedon vastaan, prosessoin sen ja tallennan pitkäkestoiseen muistiini, vaan silti jokin järisyttävän voimakas ja syvä tunnereaktio hylkää, täysin kiistää tiedon, jonka olen kaikilla hallussa olevilla aisteillani vastaanottanut. Minä tulen aina ajattelemaan, että vihaat minua. Tulen aina ajattelemaan, että jokainen keskustelu tulee olemaan se, jolloin pilaan meidän kahdenkeskeisen suhteemme. Joka kerta kun pyydän aikaa puhua, seuraa raivokas väittely pääni sisällä: oletko oikea henkilö, oletko asemasi tai henkisten voimiesi puolesta edes valmis vastaanottamaan minua, haluatko oikeasti auttaa, kuormitanko sinua syyttä? Minä haluan koko sydämestäni, hengestäni ja sielustani puhua sinulle, haluan viettää kanssasi aikaa, mutten halua ylijakaa, takertua, ahdistaa sinua. Etkä sinä ole ainoa; tämä pätee joka ainoaan ihmissuhteeseeni, jokaiseen keskusteluun, minä käyn tätä läpi joka hetki kun olen hereillä – usein silloinkin, kun nukun. Jatkuvaa uuvutustaistelua oman mielen kanssa, joka tuntuu repivän itsensä palasiksi joka ikinen päivä vain tikatakseen itsensä yöllä kokoon seuraavaa aamua varten. Tässä alkaa ymmärtää Prometheusta. Mikä siinä on, että kun kiskot minut ylös ja vakuutat kaiken olevan kunnossa, voin hetken uskoa sinua, istua kanssasi, ja kaikki on hyvin, maailma on hetkeksi asettunut oikeisiin uomiin. Ongelmani pienenevät pieniksi hiekanjyviksi rasahtelemaan aivopoimujen väliin, mutta kun lähden, päädyn taas itkemään kotona.

Minulta puuttuu intuitio, jokin perusvarmuus, pohja jolla seistä. Tunne, jolla aistia ja aavistaa ihmisten vastaanottavuus ystävyys ja halu auttaa, ottaa kontaktia. Ehkä se intuitio koostuu muilla – joilla ei ole neurologisia poikkeamia – ilmeiden, kehonkielen, äänensävyn, pienten rivien välistä luettavien vivahteiden tiedostamattomasta analysoinnista. Minä olen sokea, minä en näe sinua. Minulla on toimivat silmät, voin katsoa kasvojasi, nähdä silmiesi ja suusi liikkeet, mutta niiden merkitykset ovat minulle mysteeri. Voisit olla kasvoton nukke, saisin saman määrän informaatiota. Ihmiset ympärillä ovat minulle vieraita, olentoja jotka käyttäytyvät epäjohdonmukaisesti ja reagoivat tilanteisiin epäloogisesti, joka kerta eri tavalla. Vie valtavasti energiaa opetella miten kukin ihminen toimii, ja opetella aina uudestaan, uudestaan, uudestaan, koska kaikki muuttuvat jatkuvasti. Enkä silti tiedä mitä mikäkin liike ja ilme tarkoittaa, miten yhdistää ne ajatuksiin ja tunteisiin. Yhteys on minulta poikki. Linkki puuttuu, pohjavirta ei tule minun kauttani. Pystytkö ymmärtämään? Minä luulin, että tämä on yhtä vaikeaa kaikille. Kyllä – kaikilla on joskus ongelmia ihmisten tulkitsemisessa, vaikeuksia ottaa yhteyttä läheiseenkin henkilöön. Minulla se ei ole joskus, se ei ole edes usein, se on aina. Koko ajan, joka päivä. Tämä ei ole minulla yksi ohimenevä ongelma vaan perustavanlaatuinen, kaikkialla läsnä oleva ja kaikkeen vaikuttava kriisi, josta en pääse eroon.

Minä tiesin jo silloin kun minut diagnosoitiin, että autismin kirjolla oleminen tarkoittaa vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa, mutta en ymmärtänyt, en ennen kuin nyt. Yhdessä autismi ja masennus ajavat minut nurkkaan omassa päässäni, pieneen huoneeseen jonka ovi on lukossa. Masennus syyllistää ja eristää, vahvistaa autismin aiheuttamaa epävarmuutta ja tunteiden tulkinnan vaikeutta kuin valtava kaikukoppa, jonka ääneen hukun. Yhdessä ne ruokkivat toinen toisiaan, pyörittävät minua loputtomassa noidankehässä. En pääse ulos. Ei minun anneta edes hengittää. Jokaisella ajatuksella on sivuääni, jokaisella positiivisella mietteellä on negatiivinen kääntöpuoli. Tässä olen kuin sydänvikainen, verta pääsee läpästä väärään suuntaan, enkä voi sille mitään. Minulla ei ole yhtään kirkasta, ei yhtään absoluuttisen hyvää ajatusta, tämä on kaikki minulle vertakin sakeampaa sotkua. Sivuäänet väsyttävät, kontrolloivat ja sensuroivat, jättävät minut voimattomana vellomaan omassa pahassa olossani, kykenemättömänä enää kurkottamaan ulos.

Haluan uskoa hyviin sanoihisi, haluan, haluan, haluan, mutta samaan aikaan sivuäänet huutavat, rääkyvät, ettet tarkoita sitä, valehtelet. Ihan kuin jokaisen ihmisen pään päällä olisi mittari. Lasken jokaisen eleesi, jokaisen kasvojesi liikkeen, jokaisen äännähdyksen. Niillä kaikilla on arvo, joka nostaa tai laskee mittaria. Ironista, että arvot ovat täysin väärin kalibroitu jo alusta asti. En osaa tulkita mitään oikein, koska en ole osa sitä pohjavirtaa mitä suurin osa ihmisistä on. Tulkintani seisoo tyhjän päällä, ja koska minulla ei ole mitään tietoa, joudun tilkitsemään ammottavan aukon omalla, vääristyneellä informaatiolla, jonka kanssa voi tehdä vain hakuammuntaa. Enkä saa yhtään mittaria ikinä positiivisen puolelle. Mitä enemmän ihmisiä samassa tilassa, sitä vaikeampi mittareita on pallotella, vastata jokaiseen muutokseen omalla. Uuvutan ja väsytän itseni takaisin haudan pohjalle, kun yritän vakuuttaa itse itselleni, ettei kukaan ole vihainen, enkä kuitenkaan suostu uskomaan itseäni. Jokaisella sinussa aistimassani muutoksella on arvo – negatiivinen tai positiivinen. Lähes aina vain negatiivinen. Minä tulen aina ajattelemaan, että vihaat minua – koska ihmisten perusarvo minulle on negatiivinen. Enkä tiedä miksi. Minä tiedän, ettei se ole mahdollista. Miksi ihmeessä olisit aina vihainen? Et ole tehnyt mitään muuta kuin tukenut ja auttanut, kaikella tahdollasi vetänyt minua eteenpäin, enkä silti osaa kiittää. Ei mikään tässä tekstissä esiintuomani ole sinun vikasi.

Minulla ei ole ratkaisua. Enkä myöskään oleta sinulta sellaista. Haluan sinun vain tietävän, koska olet minulle tärkeä. Olen kaivanut esiin ongelman, joka on paljon laajempi ja monisyisempi kuin luulin. Olen silti helpottunut – näen nyt paljon selvemmin. Oli mieltäräjäyttävää yhtäkkiä nähdä, miten kaikki loksahti kerralla paikalleen. Olen kaivanut silmiä päästäni ja repinyt ranteitani saadakseni kaiken tämän itsestäni ulos ja alas paperille. Olen saanut kiinni langan päästä, otteen säikeen päästä ennen kuin se pujahti syvemmälle. Naulaan sen kiinni tähän tekstiin niin lujasti, ettei se millään tempomisella pääse enää irti, katoa minun silmistäni ja ajatuksistani.

Toivottavasti näemme taas pian!
Terveisin, Essi