Sanataiteesta näyttämötaiteeksi

Taiteen tekeminen on jatkuvaa ulos tulemista: näin minä maailman näen, näettekö te saman? Tämä on ollut minulle aina liki itsestään selvää. Ensin saan jonkun tuntemuksen helmasta kiinni, sitten kiskon sen syliini, kapaloin sanoiksi ja lopuksi näytän tuotokseni muille. Helppoa ja kivutonta. Sitä on itse ruorissa alusta loppuun. Mutta mitä tapahtuukaan silloin, kun oma tuotos ei ole enää omissa käsissä?

Viime syksynä Suomen teatteriopisto liittyi AhlmanEdu Artseihin ja heti vuoden 2023 alusta me opiskelijat pääsimme nauttimaan synergian tuomista hedelmistä, kun kirjoittajalinja ja näyttelijälinjat polkaisivat yhteistyönsä käyntiin.

Meillä kirjoituslinjalla tammi-helmikuun teemana oli draama. Siri Kolun opastuksella sukelsimme teatterikäsikirjoittamisen maailmaan ja erityisesti siihen, miten kirjoitettu dialogi poikkeaa näytellystä. Opiskelimme teoriaa, kirjoitimme ja aika-ajoin tarkistimme käsikirjoitustemme toimivuutta lukemalla dialogia ääneen pienryhmissä. Kuukauden työskentelyn tuloksena jokainen kirjoittajalinjalainen sai synnytetyksi kahden kohtauksen pienoisnäytelmän.

Kun kirjoituslinjalaiset olivat saaneet osuutensa tehtyä, pallo siirtyi näyttelijälinjoille. Suomen Teatteriopiston perus- ja musiikkiteatterilinjan opiskelijoiden odotus palkittiin, kun he ensimmäistä kertaa pääsivät näkemään minkälaista materiaalia kirjoittajalinjan oppilastöinä kirjoitetut draamat tarjosivat. Yhdessä oppilaiden kanssa linjojen opettajat valitsivat käsikirjoituksista pedagogisiin tarkoituksiin sopivat pienoisnäytelmät, tekivät niistä dramatisoinnit ja aloittivat harjoittelun. Kahden viikon kuluttua näytelmät olivat valmiit esitettäviksi.

*

Istun yleisössä ja odotan omaa näytelmääni alkavaksi. Minulle tulee lämmin olo. Ei kuitenkaan sellainen sisältä lämmin ja pörröinen, vaan pikemminkin tunnen itseni uunissa hikoilevaksi joulukinkuksi. Kasvot punehtuvat. Kylmät väreet kulkevat päästä varpaisiin ja takaisin.

”Nyt sun alkaa.” vierustoverini kuiskaa ja tönäisee minua kyynärpäällä kylkeen.

Mikäli penkissäni olisi heittoistuimen vipu, käyttäisin sitä. Tai jos voisin ajatuksen voimalla aloittaa palohälytyksen, tekisin senkin. Pienen ontuvan hetken olisin mieluummin missä tahansa muualla kuin siinä missä olen. Koska pakomahdollisuudet puuttuvat, päätän muuttua näkymättömäksi ja kadota jonnekin itseni sisälle. Näyttelijät virtaavat lavalle.

Dramaturgi on käyttänyt käsikirjoitukseeni kirvestä. Olen kirjoittanut ensimmäisen kohtauksen kahdelle päähenkilölle, mutta nyt lavalla on kahdeksan näyttelijää, joille dialogi on pilkottu. Sisälläni läikähtää innostus. Tätä tämä oikeasti on, kun käsikirjoitus muuttuu esittäväksi taiteeksi.

Ensimmäisten repliikkien jälkeen unohdan oman ahdistuneisuuteni ja uppoudun näytelmän vietäväksi. Ammattitaitoisten näyttelijöiden ansiosta tunnen tekstini olevan hyvissä käsissä ja olen huoleti. Luottamus ei kuitenkaan poista ihoni pinnan alaista tunteiden kuohuntaa. Sieluni onkaloissa virtaavat kauhu, ylpeys, häpeä ja ilo. Ne nostavat päätään ilman vuoronumeroja. Oloni on epätodellinen.

Sitten se on ohi.

Nousen ja lähden. Kotimatkalla yritän saada ajatuksiani järjestykseen. Tuntuu hankalalta kuvata kattavasti läpikäymääni tunteiden vuoristorataa, jonka kuljin äskeisenä parikymmenminuuttisena. Ohikulkijoista näytän kenties tavalliselta kaduntallaajalta, mutta minusta ei tunnu siltä. Minulla on olo, että olen juuri saavuttanut jotain. Että mä osasin.

Joonas Streng, AhlmanEdun kirjoittajalinja