Pimeän puolella

Kuusta minä pidän. Öisestä vaeltajasta, kiertolaisesta, jolla ei ole omaa valoaan, joka heijastelee ainoastaan muiden kirkkautta, vaan silti on valossaan yksilö, kiistämätön ja kaunis. Kuu ei huuda olemassaolollaan, ei niin kuin aurinko, jonka valo on raakaa ja paljastavaa, väkivaltaista. Kuu on. Se tuntee oman arvonsa, vaikka purjehtisi pilvien takana näkymättömissä. Se ei ole valonsa puolesta yhtä välttämätön kappale yöllisellä taivaalla kuin loimuava aurinko päivällä. Ehkä juuri siksi pilvetön täysikuu vaatii pysähtymään. Katsomaan. Tarkkailemaan. Ennen kaikkea pysähtymään. Sillä pysähtymisen hetket minä muistan. Puuttomassa tunturissa, maantien pientareella, lehmälaitumien vierustalla. Hiljaiset, aavemaiset hetket.

Kuu muuttaa muotoaan, päivääkään peräkkäin se ei heijasta samaa määrää valoa. Se valikoi. Lepää. Ihan rauhassa, omassa tahdissaan. Vähenee, väsyy, ontuu ohuena sirppinä taivaan halki tähtien loisteessa. Uusikuu on pimeä, sisään romahtanut, rikkinäinen ja perin särkyväinen. Siitä huolimatta se hitaasti yö yöltä kasvaa, vahvistuu, uskaltaa heijastaa enemmän valoa. Kuun matkaan, vähenemisen, romahduksen ja uuden tulemisen kiertokulkuun harva kiinnittää mitään huomiota – kunnes koittaa täysikuu, kaikessa loistossaan ja ylpeydessäänkin kuitenkin aurinkoa heiveröisempi. Täysikuu huomataan, sitä ihaillaan, osoitellaan, vangitaan maalauksiin. Harva näkee epätoivoisen ponnistuksen, yö yöltä vaivalloisen kasvamisen. Harva näkee, tuntee luissaan uudenkuun pimeän. Harva välittää.

He näkevät, joilla on oma pimeä syvällä itsessään, tuntematon kääntöpuoli täynnä kraattereita. Huomaavat, tukevat, tukeutuvat. Sillä kuu nousee joka yö – kaikesta huolimatta, sitten kuitenkin. Kuu nousee, vetää hiljaisia nousemaan kanssaan, hallitsee vuorovesiä syvällä verenkierrossa, ei vain valtamerissä. Kuu on sydän, joka merissä ja veressä sykkii, määrää virran suunnan ja nopeuden. Hiljaa ja herkästi se toimii, vaivihkaa ja lempeästi. Vetää, työntää, pitää elossa silloinkin, kun aurinko peittää kaiken kirkkaudellaan.

Yöllä kuu elää, kutsuu kaltaisiaan, vaitonaisia, vaivalloisesti kulkevia, rikkinäisiä, kuoleman rajalla hiipiviä, sellaisia, joiden oma valo on sammunut ja jotka kituuttavat, niin kuin kuu, toisten valossa.  Ilman toisten valoa minäkin olisin näkymätön, sammunut. Herkkiä, voimakkaasti tuntevia, painajaisista kärsiviä, haavojaan repiviä – heitä kuu kutsuu. Pysähtymään. Rauhoittumaan. Kulkemaan hetken aikaa tähdissä.

Kuun valo on lempeää, pimeää valoa. Se peittää ja suojaa. Kuu kutsuu – minä vastaan; kaivaudun haudastani, veren vetämänä raahaudun ylös ulkoilmaan. Hengitän sisään hopeaista valoa.

– Essi Rantala