Niina Broman: Joko opettajan on aika päästää kirjoittajista irti?

Kirjoittajalinjan opiskelijoista jokainen on kuluneen lukuvuoden aikana tehnyt huikeat matkan kirjoittajuuteen ja itseensä. Nyt kevät on varkain soljahtanut siihen pisteeseen, että aktiivinen harjoittelu alkaa tuottaa tulosta – tämä näkyy niin opiskelijoiden kirjoittamissa teksteissä kuin tavassa jolla he keskustelevat kirjoittamisesta. Siis kääk, olenko tehnyt itseni opettajana tarpeettomaksi?!

Ensimmäinen lukuvuoteni AhlmanEdun kirjoittajalinjan opettajana on enää muutamaa viikkoa vaille täysi. Voi vinjetti, mikä matka! Kosolti ohutta yläpilveä, avaruudellisia tähtitaivaita ja henkäyksiä haaveiden haaksiin; ajoittain myös tummia tyrskyjä, hämäriä notkelmia ja pimeässä rämpimistä ilman tolkullista kompassia.

Kirjoittajana kehittyminen ja luova prosessi nimittäin harvoin etenevät ainoastaan lineaarisen nousujohteisesti. Tulee henkisiä tulppia tai elämä esteeksi, inspiraatio piiloutuu peiton alle, perskannikat puutuvat, sakaali syö jo valmiiksi rustatut kirjoitustehtävät ja mitä näitä nyt on.

Kirjoitatko? Suuntaa siis katse itseesi!

Vaikka luova kirjoittaminen on pääosin nautinnollista, vapauttavaa ja ajoittain jopa maagista, ei se silti aina ole helppoa. Kirjoittajan kenties tärkein työväline on herkkyys aistia, havainnoida ja sanoittaa ihmisten tunteita sekä ajatuksia – niin omiaan kuin toistenkin. Siksi kehittyminen kirjoittajana vaatii usein väistämättä myös armotonta itsetutkiskelua.

Opiskelijalle kirjoittajalinja onkin kirjoittajana kehittymisen ohella myös lukuvuoden mittainen, intensiivinen katselmus omiin sisuskaluihin: miksi kirjoitan, minkälaisia arvoja ja tunteita haluan teksteilläni välittää, mitä kirjoittaminen minulle merkitsee, miten kirjoittaa, vaikka maailma ahdistaa, mikä on unelmani kirjoittajana, voisiko kirjoittamisesta tulla osa työtäni tulevaisuudessa?

Yhdessä kohti jokaisen omaa polkua

Tänäkin lukuvuonna opiskelijat ovat itselleen merkityksellisiä kysymyksiä työstäessään käyneet läpi aivan jär-jet-tö-män määrän erilaisia tunteita epätoivosta hurmioon. Ja kun tätä vuoristorataa on yhdessä kanssasi ajelemassa vajaat 15 superfiksua, upeaa sielua, on siinä välillä ollut opettajallakin baskerissa pitelemistä.

Meillä opettajilla ei aina (tai siis lähes koskaan) ole tarjota valmiiksi rouskuteltuja vastauksia – itsestäni tuntuu, ettei monesti edes puolittaisia totuuksia.

Usein kaikkein tärkein tehtäväni onkin olla vain läsnä ja kuunnella – toimia peilinä opiskelijan omille pohdinnoille, kehityskohteille ja supervoimille. Aina ja loputtomasti kannustaa, kannustaa ja kannustaa. Asetella askelmerkkejä kohti jokaisen omaa polkua kirjoittajana.

Onnekseni kansanopisto-opetus perustuu vahvasti yhteisöllisyyteen. Kansanopistossa kukaan ei jää valkoisen paperin kammon, identiteettikriisin tai omaan tekstiin väsymisen kanssa yksin – eivät opiskelijat eikä myöskään opettaja. Ryhmän voima perustuu aina saamiseen ja antamiseen, joten parhaimmillaan paras vertaistuki löytyykin kanssaopiskelijoilta.

Kirjoittajalinjalla saat ja annat

Konkreettisimmin opiskelijoiden kehittyminen kirjoittajana näkyy jokaviikkoisessa tekstipajassamme. Torstaisin keskustelemme koko päivän opiskelijoiden kirjoittamista teksteistä – saamme ja annamme teksteistä palautetta.

Kirjoittajana kehittyminen ei luonnollisestikaan lopu koskaan – pitäähän kaikkien aikojen maalintekijän, jalkapalloilija Christiano Ronaldonkin yhä harjoitella päivittäin.

Aktiivinen harjoittelu näkyy myös opiskelijoiden tekstipajoihin palauttamista teksteistä: yhä vähemmän saan nillittää liian pitkistä kappaleista, monimutkaisista lauserakenteista, sinne tänne hyppelevästä kerronnasta tai hahmojen yksiulotteisuudesta. Aina vain useammin voin kirjata marginaaliin kirjaimet ”W-A-U!”, ”Hienoa!” tai ”Haluan ehdottomasti lukea tästä vielä lisää!”.

Tuntuu äärimmäisen arvokkaalta istua eturivissä todistamassa opiskelijoiden huikeaa kehittymistä kirjoittajina.

Keskusteluja kirjoittajalta kirjoittajalle

Huomaan, että minulle jää tekstipajoissa yhä vähemmän sanottavaa, sillä nämä lahjakkaat ihmiset taitavat jo itse keskustella ja antaa laadukasta palautetta toisilleen (Huom! Myös tekstipalautteen antamisessa voi kehittyä!).

Mitä pidemmälle kevät on tänä vuonna ennättänyt, sitä enemmän tekstipajakeskustelut ovat alkaneet sivuta niin ikään kunkin opiskelijan kirjoitusprosessin vaiheita, siihen liittyviä murheita ja iloja sekä tulevaisuutta kirjoittajana. Opiskelija kannustavat ja rohkaisevat toisiaan – toimivat toistensa kompasseina ja taskulamppuina.

Voin opettajana jo aika ajoin väistyä sivummalle ja vain nauttia, kun kirjoittamista rakastavat ihmiset keskustelevat kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta keskenään. Vaikka välillä oloni on haikea, niin tiedän, että näin sen kuuluukin mennä.

Niina Broman on AhlmanEdun kirjoittajalinjan opettaja.