Näytä, älä selitä -harjoitus: Enää viikko

”Äiti oli vihainen. Isä oli neuvoton. Minä lähdin ulos. Ihmiset näyttivät kireiltä. Kun palasin kotiin, äiti oli sovitteleva ja isä hyväntuulinen. Minusta tuntui hyvältä.”

Yllä selitetään arkinen tilanne sanoin, mutta miten saman voisi kertoa toiminnan ja havaintojen kautta? Miten näytetään äidin olleen vihainen, jos et voi kirjoittaa ”äiti oli vihainen”?

Proosaharjoituksessa kokeiltiin, miten ylläolevan tilanteen voisi kuvata näyttämällä selittämisen sijaan. Tällaiseksi teksti muotoutui!

**

ENÄÄ VIIKKO

– Saatanan toistaitoinen mulkero!

Kahviaalto lentää ilman halki ja laskeutuu isän villaliivin rintamukseen. Muutama sitkeä tippa jää kiinni Moccamaster-kannun nokkaan ja roiskahtaa päin keittiöaltaan kaappeja.

Isän kädet tekevät voimatonta ylös-alas-liikettä. Näen, miten silmät harhailevat äidin ryppyisiin kasvoihin ja otsalla sykkivään suoneen. Moccamaster oksentaa viimeisiä pisaroitaan ja minä vedän villapipon läppiä korville. Niissä ei ole äänieristysominaisuuksia.

– Mä menen, sanon kuuroille vanhemmilleni. Isän rintamuksella kahvinoro helmeilee angoralangan pinnalla. Äidin leuka on vääntynyt kestoirveeseen, huuto on juuri tulossa. Suljen ulko-oven hiljaa.

Keskustassa kuhisee, joulu on viikon kuluttua. Työnnän kädet sinipunaisen toppatakkini taskuihin ja katson, miten ilosta hihkuvat lapset yrittävät kiinnittää Visa-laskuja ja pukkitilauksia pohtivien vanhempiensa huomion siinä onnistumatta. Kauppakeskuksen lipan alla isot lumihiutaleroiskaleet eivät tavoita minua. Seison ja lasken minuutteja, kuten joskus pienempänäkin: puoli, yksi, yksi ja puoli, kaksi… Lisää laskupinojensa kanssa kamppailevia, hikisiä aikuisia kulkee ohitseni.

Kun aikaa on kulunut sopivasti, lähden astelemaan takaisin kotiin. Olen tarponut samaa reittiä sadat kerrat ja lopputulemakin on yleensä sama.

Avain kaulanauhassa sujahtaa kerrostalon vanhaan lukkoon. Rappukäytävässä tunnen lettujen tuoksun. Hississä vanha tupakka peittää aromin alleen enkä uskalla vielä toivoa, mutta kotiovella haave onkin totta: tuoksu tulee meiltä.

Vedän oven kiinni reippaammin kuin lähtiessä.

– Moi, tulin takas, huudan autiolle eteiselle.

Äiti ilmestyy keittiöstä punavalkoiseen essuunsa pukeutuneena ja lyö kämmenensä yhteen. Hän on yltiöpäisen ilahtunut jälleennäkemisestäni. Kuin olisin merimies, pitkiltä matkoiltani palannut.

– En kuullut, että lähdit, äiti supsuttaa ja tulee suukottamaan otsalle. Lihavat kädet kietovat minut tiukkaan syleilyyn, Moccamaster ei enää räiski kahvia seinille. Äidin esiliinan punainen röyhelöreunus tuntuu karhealta nenää vasten.

Äiti irrottautuu – anteeksipyyntö on nyt hoidettu – ja viittilöi keittiöön päin.

– Isäsi paistaa lettuja!

Riisun pipon ja paksun takin, molemmat läpimärkiä. Ripustan ne naulakkoon kuivumaan. Keittiössä isän villaliivi on kadonnut äidin hienopesukoriin. Ruskean kauluspaidan hihat on kääritty ylös. Sisään tullessani isä heilauttaa kullankeltaisen letun pannulta pöydällä odottavaan, alati kasvavaan herkkutorniin.

– Mitä mestari? Isä kysyy, lisää pannulle voinokareen ja kaataa lisää lettutaikinaa perään. – Missäs sitä ollaan oltu?

Istun tuoliin, jonka äiti on vetänyt esiin vain minua varten. Jääkylmä maito helmeilee jo suosikkilasissani. Päästän ulos henkäyksen, jota en tiennyt pidätelleeni.

– Tuolla vaan, sanon ja tartun haarukkaan. – Joko saa ottaa?

– Maria Aarnio