Enni Ronkainen: Matkalla kirjoittajuuteen

Lapsena en pohtinut kirjoittamista tai omaa kirjoittajaidentiteettiä. Sen kun vain rustailin menemään uusia ulottuvuuksia ja käytin suurimman osan valveillaoloajasta milloin missäkin haavemaailmassa elämiseen. Jo varhain tiesin kyllä haluavani kirjailijaksi, mutten ajatellut asian syvällisempää merkitystä. Kirjoitin vain sivukaupalla oranssikantiseen vihkooni, lyijykynä sauhuten. Pidin päiväkirjaa, kynäilin runoja ja raapustin paperisia romaaneja, joiden sivut äiti liitti nitojalla yhteen. Kirjoitin lapsen riemulla ja kekseliäisyydellä, onnessani ja estoitta.

Yläasteella tulin palkituksi koulumme perinteisessä Peter Franzénin kirjoituskilpailussa ja tajusin, kuinka hyvältä se minusta tuntui. Teksti kertoi menetyksestä ja maan päälle jääneestä sielusta. Olin nähnyt vaivaa kirjoittamiseen, luovuttanut tekstille palan itseäni ja sydänjuuriani. Palkinto tarinalle antautumisesta tuntui hienolta ja ansaitulta. Siinä oli jotain heikkoa minäkuvaani tyydyttävää.

Niinpä aloin pohtia kirjoittamista.

Ajattelin tuolloin, että kirjailijat ovat synnynnäisiä neroja ja jostain syystä pidin kirjoittamista muuttumattomana lahjana, joka on joko syntyjään erinomainen tai sitten ei. Ajatuksena jo pelkästään sekin jarrutti tarpeeksi, sillä ajattelin, etten koskaan saisi rohkeutta edes yrittää levittää siipiäni. Tulla esille ja näkyväksi omani itsenäni ilman tarkoin varjeltua panssaria, joka suojaa minua näyttäytymästä maailmalle sellaisena kuin olen. Ja jos en olekaan täydellisen ensiluokkainen, niin mikä järki esille tulossa sitten olisi? Siispä jatkoin tuttua, pöytälaatikkoon raapustamista, vain mielikuvituspalkintoja itselleni jaellen.

Rohkeutta esille tulemiseen saikin sitten odotella ja kauan! Vuosia pyörittelin päässäni kirjailijan unelmia, ideoin tarinoita toisensa perään ja podin jumalatonta kirjoittamisen paloa, suostumatta kuitenkaan konkreettisiin tekoihin haaveideni tueksi. Tuudittauduin hiljaa ajatuksessa, että joku vielä joskus löytää tekstini eikä minun tarvitse tuoda niitä itse näytille. Vastuun ottaminen tuntui vaivalloiselta ja omissa hölmöissä pilvilinnoissa eläminen niin paljon helpommalta. En osannut kohdata kirjoittamisen työläyttä, koska se oli tähän asti ollut vain nautinto, jota en halunnut jakaa.

Onneksi jossain kohtaa kyllästyin yksinäiseen kynäilyyni ja hyväksyin viimein, että unelmani tarvitsevat konkreettisia tekoja. Vaikka olin vielä tuolloin täydellisen hukassa kirjoittajaidentiteettini kanssa, oli se ratkaiseva askel kohti nykyhetkeä. Tuon päätöksen siivittämänä, ilmoittauduin luovan kirjoittamisen kurssille, menin paikalle ja rakastuin. Ne olivat elämäni hienoimpia sunnuntai-iltoja.

Kurssin loputtua arki jatkoi kulkuaan kuten ennenkin, vain luovan kirjoittamisen lipuessa jälleen hitaasti sivummalle. Asiatekstejä kirjoitin kyllä senkin edestä sosionomin opintojani varten ja se söi minua jatkuvasti sisältä. Raastava tunne siitä, etten toteuta tarpeeksi intohimoani, teki minut jälleen onnettomaksi. Tunne, josta olin ollut jo vuosia tietoinen ja laiminlyönyt sen jatkuvasti. Tunne, jolle olin antanut hetkittäisen helpotuksen ja sitten unohtanut sen taas.

Kahlitsevien kouluesseiden ja vapauden kaipuisen taiteilijasieluni ristitulessa tein lopulta päätöksen, jonka voin sanoa muuttaneen todennäköisesti koko loppuelämäni. Hain Ahlmanin kirjoittajalinjalle. Pääsin kirjoittajien Keltaiseen taloon ja heräsin henkiin. Haave kirjoittajan ammatista alkoi hahmottua saavutettavaksi. Ensimmäistä kertaa elämässäni tajusin, ettei sen tarvitsekaan olla vain rinnakkaistodellisuuden utuinen kuva, vaan voin aidosti tehdä sitä, mitä rakastan, sieluni säröjä peittelemättä. Voin olla juuri sellainen kirjoittaja kuin tässä hetkessä olen.

Keltainen talo on minulle kuin paratiisi, jossa opin joka päivä uutta toisten kirjoittajien keskellä, huumaavassa kirjoittajakuplassamme.

Samalla se on kuitenkin opettanut minulle myös sen, ettei kirjoittaminen ole pelkkää hupia ja hauskanpitoa, sanoilla nautiskelua ja vapauden autuutta. Tavoitteellisen kirjoittamisen on oltava myös puuduttavaa, työlästä ja rasittavaa. Sitä on ajoittain jopa vihattava, jotta rakkauden juurilleen voi taas löytää ja nuo epätoivon hetket kuuluvat luonnollisina prosessiin.

Aiemmat käsitykseni kirjoittamisesta ovat muuttuneet täysin. Sitä voi ja tuleekin kehittää eikä se ole tavoite, vaan edellytys. Kirjoittajana voi kasvaa, kypsyä ja kehittyä samalla tavoin kuin taantua ja ruostuakin. Se on työ, siinä missä muutkin ja siksi työkykyä on ylläpidettävä, mikäli katseessa siintää menestys alalla.

Kirjoittaja on kirjoittajalinjan ensimmäisen vuoden opiskelija Enni Ronkainen