Kun kirjoitat, et ole yksin

Tässä maailmassa, jossa mikään ei ole enää varmaa, on vaikea löytää tekemiselleen mieli tai merkitys. Tänä pandemian kolmantena keväänä sodan pauhatessa Euroopassa on liian helppoa ajatella, että kaikki on lopulta turhaa. On liian helppoa vaipua apatiaan. Astua pimeään tunneliin, jossa edessä siintävä samea valo on joko lähestyvän junan tai laskevan auringon viimeinen säde. Epävarmuus, epätietoisuus ja katastrofiuutiset saavat pienen ihmisen piiloutumaan kuoreensa. Herättäkää sitten, kun tämä kaikki on ohi!

Kaikesta tästä naamioden riisumisen jälkeisestä ajasta huolimatta aurinko jaksaa kuitenkin paistaa. Pikkulinnut keräävät pesäntekotarpeita. Räystäät tippuvat ja asfaltti paljastuu lumen alta. Pikkupoika ajaa ohi tuliterällä pyörällään. Pieni kurahousutyttö hyppii riemusta kiljuen valtavassa lätäkössä. Me kirjoittajalinjalla kirjoitamme. Kirjoitamme kaikesta, tästä ajasta, itsestämme tässä ajassa. Luomme uusia ja uljaampia maailmoja. Tekstiemme kautta luomme merkityksiä. Kirjoitamme maailmaa todeksi itsellemme. Kirjoitamme itseämme todeksi maailmalle. Ymmärrämme, että vaikka mitään muuta ei voisi tehdä, kirjoittaja voi aina kirjoittaa. Se on lohduksi. Se on viihteeksi. Se on ymmärrykseksi.  Sanataide auttaa silloin kun vaikeaa. Ajatukset kirkastuvat. Usko, toivo ja rakkaus valuvat kirjoittajista mustina merkkeinä valkoiselle. Se on pysyvää. Se on aitoa. Se on uskottavaa. Kirjoittamisessa on valtava voima. Kirjoittamisella on merkitystä.

Luovuuden lähteenä minä itse – kurssin tiimoilta loimme runon. Tai itse asiassa, niinkuin usein käy, runo loi meidät. Yhteisen kirjoitusharjoituksen päätteeksi jokainen ryhmäläinen poimi omasta tekstistään sattumanvaraisesti virkkeen. Ne järjestyivät hetkessä muotoonsa. Kuinka samoilla aalloilla kirjoittajien onkaan mahdollista seilata! Se on turvallista ja hyvää. Emme ole yksin tässä maailmassa.

Näin sen näemme

Kaikki se mitä elämässäni on tapahtunut, on kirjoitettu minuun. Kaikki on elämässä kiinni siitä, miten valitsen nähdä asiat ja kuinka valitsen suhtautua niihin. Kaikki mikä on saavutettavissa, riippuu minusta. Kaikki kokevat sekä helppoja että vaikeita aikoja.

Kaikki tahtoo rakastaa.

Kaikki tai ei mitään, mietin toisinaan.

Olen erittäin väsynyt kolmanteen kuuhun. Kukaan ei voi olla aivan varma mistään. Kukaan ei voi täysin tuntea toista ihmistä.

Olen olemassa muiden joukossa. Kukaan ei oikeasti ole yksin tässä maailmassa vaikka välillä siltä tuntuu. Meillä ei koskaan ollut kotona muuta kuin valkoista maalia. Toiset ihmiset ovat mielenkiintoisia, sillä he hengittävät eri tavalla kuin minä. Omasta mielestäni tämä murrosikäni ei missään nimessä voi loppua.

Omasta mielestäni asoilla on aina tapana järjestyä. Kaikki järjestyy.

Minä olen vain ihminen.

Olen tässä hetkessä onnellinen.

Kirjoittajalinjan kollektiivisten ajatusten kokoajana vastuuopettaja Helena Murtonen-Leppä