Antti Lauronen: He näyttävät pärjäävän aivan hyvin ilman kyyhkysiä

Kuva: Antti Lauronen

He näyttävät pärjäävän aivan hyvin ilman kyyhkysiäkin. Heillä näyttää olevan oikein hauskaa kun saavat usuttaa lapsensa riitelemään eturivin paikoista olemassaolon näyttämöllä, joista on tullut kaikki mitä on. Roolit on valittu etukäteen, eikä niistä ole soveliasta joustaa.

Peli poikki, joku huutaa ja yrittää heiluttaa kättään, joka jo karkaa ilmaa pitkin korkealle tomuisen kaupungin siluettiin. Peli ei mene poikki vaikka sen läpi rymistelisi miljardi panssarivaunua, vaikka se kuorrutettaisiin luodeilla, lippailla, panosvöillä, kyynelkaasulla, ydinaseilla, alas ammuttujen helikopterien moottoreilla, viuhkapanoksilla ja lohjenneilla kypärillä. Sen sijaan kädet, jalat, valtimot ja selkäydinkanavat menevät poikki niin kiireellä, ettei niitä ehditä edes raportoimaan. En suostunut näihin sääntöihin.

Mutta peli jatkuu eikä kukaan tiedä, ketä syyttää siitä. Ei ole välituntivalvojaa, jota mennä nykimään hihasta. Ei ole hihaa jota nykiä, niistä kaikista on tehty köysiä joilla joidenkin toisten veljet ja siskot laskeutuvat palavista kerrostaloista. Ei ole kerrostaloja, pelkkää tuhkaa.

Ensimmäinen sana, jonka joidenkin toisten lapset opettelevat uudella kielellään, on “kotiinpaluu”. Sotaleikit eivät kiinnosta enää. Kaikista käyttämättömistä tinasotilaista valetaan patsas, joka kuvaa kiväärinsä laskevaa sotilasta. Pari kolahdusta, ja patsas on pommitettu lommoille.

Televisioissa univormuilla viattomuuttaan piilottelevat asiamiehet puhuvat maanpuolustuksesta, mutta ketä tässä tarkalleen ottaen puolustetaan? Puolustivatko he sinua, sotilas, jonka pää on räjähtänyt fraktaaleiksi julkisivuun? Puolustivatko he sinua, puolustaja.

Kuolema tulee kuin suurperheen ruokaostokset liukuhihnalla, joita kassan päässä alitajunta yrittää pakata pieniin, barbeille mitoitettuihin muovikasseihin. Kuolema tulee kuin tirkistelijä sovituskopin verhon takaa, juuri kun opit olemaan pelkäämättä sitä. Barbeilla kestää kauan kaivaa yli 46 tuhatta hautaa. Vielä kun on kyse niistä vanhanmallisista barbeista, joilla on vain yksi liikkuva nivel kädessä.

Ja kuoleminen jatkuu. Kuoleminen jatkuu vaikka kirjoittaisin tähän mitä. Ihmiset eksyvät konekiväärien piipuista kasvaviin labyrintteihin eivätkä ikinä löydä oikeaa kujaa. Aina löytyy jotain sotimisen arvoista. Rikkinäisten peilikaappien edessä tytöt hierovat veriseerumia kasvoilleen ja odottavat veljiään takaisin kotiin. Partahöylät pölyttyvät lavuaarien reunoilla.  Kylmiä kivetyksiä vasten rispaantuneista sidoksista on jäljellä enää rupiset polvet.

Jos osaisin koodata, koodaisin virtuaalitodellisuuden unohtuneista unelmista. Unelmista koodatussa maailmassa ei olisi tarvetta sanalle “rauha”. Se olisi tehdasasetus. Miten puhua rauhasta niin, ettei se kuulosta turhalta lässytykseltä? Rauhan käsite on hakattu verille niin monta kertaa, ettei se tunnista itseään enää. U on hävinnyt keskeltä kokonaan.

He näyttävät pärjäävän loistavasti ilman kyyhkysiä. Kyyhkysten siivet ovat vereslihalla ja oliivipuut harvenevat. Valkoinen vaihtuu punaiseksi. Megafonin väri. Asento, lepo. Kukaan ei ansaitse kutsua itseään voittajaksi.

Tekstin kirjoittaja Antti Lauronen on AhlmanEdun kirjoittajalinjan opiskelija