Antti Lauronen: Lintuhämähäkin vuodatuksia

Teos: Antti Lauronen.

Tällä viikolla me kirjoittajat kävimme tutustumassa Ahlmanin pieneläinpuolelle. Saimme tehtävänannon kirjoittaa jonkun siellä tapaamamme eläimen näkökulmasta. Valitsin lintuhämähäkin, ja tässä mitä siitä syntyi:

Kun aineeton lämpö suodattuu selkäkarvoihini ja valuu niitä pitkin alemmas, lineaarisessa määreessä seitsemäs jalkani hipaisee neonräjähtävää lyyraviikunaa. Lyyraviikunaa valosta kännisenä lähentelee taivaasta tursuavan köynnösvehkan viheriäisyys, joka muistuttaa kummasti sanaa iäisyys. Saan nauttia suureellisesta koko maailman täyttävästä yksinäisyydestä syötyäni sen, jota itseään Jumalana pitävät minulle yrittivät kerran parittaa. En kaipaa enää mitään, paitsi menneisyyttä. Se tunkeutuu mieleeni raa’ankhaikeiden unien muodossa, joita en osaa oikein kuvailla.

Kun viimein avaan kahdeksan silmääni, huomaan, että se maailma, jossa joskus elin on tiivistynyt pieneksi sumeaksi laatikoksi, jossa olen nyt yksin kaukana juuristani ja niistä pääkallotorakoista, joiden kanssa kaveerasin ennen kuin saalistin ne. Silloin kun vasta opetteli käyttämään kahdeksaa jalkaa vuorotahtisesti. Silloin kun seittiä tursusi valtoimenaan kaikkialta kaikkialle ja kaikkialla oli vain kosteaa ja hiljaista yösumun hydrauliikkaa kiinnittymässä siihen ilmaan, johon olin niin kovin rakastunut, tunsin ettei vain kahdeksan silmää voisi ikinä olla tarpeeksi.

Nyt tunnen, että pärjäisin ilmankin silmiä. Terraariossa kaikki on niin synteettistä ja puhki katsottua, että tahtoisin olla koko ajan horroksessa. Vain rönsyliljojen terävät sivallukset lähentelevät säärikarvojani pitkillä hennoilla iskeytymisillään ja sulkasaniaiset vaientavat keinotekoiset valonsäikeet hautautuessani kylmään, mutta kotoisaan multarailooni. Siellä saan rypeä orpoudessani, kuopia kosteuden usvaisen pinnan rikki ja astua sisään kaikkeuden tunkkaisuuteen kuin kuoriutua ulos johonkin jumalattomaan. Klitoriksenpunertavat flamingonkukat piilottavat minut ahnailta pupilleilta, jotka katsovat ja katsovat mutta eivät koskaan kohtaa katsetta itse.

Kun ei näe luonnonvaloa, on tyydyttävä lämpölampun staattiseen särinään. Toivottava, ettei kukaan yritä koskettaa. Kuunneltava pepipalpien spermasäiliöiden täyttymistä ja paastota muistoilla, jotka syntyivät äidillisten pilvien peitellessä väärinymmärretyt hetket punaiseksi maalattuun ruumisarkkuun. Kaikki hämähäkit ovat orpolapsia.

Hiljaisuuden villiintyessä nukahdan nukkaisten lehmustojen katveeseen ja pohdin minkä muotoisen muiston jätän jälkeeni, kun katkean keskeltä ja pääsen takaisin sinne mistä kaikki kerran alkoi. Takaisin munakotelon lämpöön, tyhjiöissä kukkiviin yltäkylläisyyden saniaisiin.

Tekstin kirjoittaja ja kuvittaja on kirjoittajalinjan ensimmäisen vuoden opiskelija Antti Lauronen.