AhlmanEdun kirjoittajakoulutus uuden ajan kynnyksellä

Vielä parikymmentä vuotta sitten koko kirjoittava Suomi tiesi Oriveden opiston. Oriveden opiston kirjoittajakoulutus oli suomalaisen kulttuurielämän merkittävä tukipilari, ja se tarjosi lukemattomille kirjoittajille mahdollisuuden löytää oma äänensä. Ei ole yksi tai kaksi kirjailijan elämäkertaa, jossa Oriveden opisto mainitaan, ja yleensä pelkästään hyvällä.

Olen ollut töissä entisen Oriveden opiston, nykyisen AhlmanEdun, kirjoittajalinjalla nyt viisi ja puoli vuotta. En koskaan saanut mahdollisuutta tavata edeltäjääni, Oriveden opiston maineikkaan kirjoittajalinjan pitkäaikaista vetäjää, aidoksi renesanssimieheksikin tituleerattua, nyt jo edesmennyttä Reijo Virtasta. Hän oli varmuudella hieno ja uraauurtava mies, joka teki osuutensa suomalaisen kirjoittajakoulutuksen puolesta ja sen eteen.

Ajan hammas rouskii julmasti. Se syö meitä kaikkia – hyvistä ideoista tulee vähemmän hyviä, terävästä tylsää, aidosta keinotekoista. Ajalle käy kuten kynälle – se kuluu, kunnes terä tylstyy ja kynä on vähintäänkin teroitettava uudelleen.

Muutos on väistämätöntä. Näin kävi Orivedellä: Tuli Internet, kilpaileva kurssitoiminta ja ihmisen itsenäistyminen. Internaattipedagogiikka, Kansanvalistusseura ja kansanopisto alkoivat tylstyä käsiin, kun tilalle alkoi terhakoitua avoin yliopisto, kesäyliopisto ja kirjoittamisen maisteriohjelmat. Ahlman osti Oriveden opiston ja toiminta siirtyi Tampereelle.

Aika rouskii meitä täällä Tampereellakin. Suomen koulutuskenttä on jo hyvän aikaa ollut murroksessa, viimeistään korona vei kurssitoiminnan osittain pysyvästi verkkoon. Yliopistot ja kustantamot kouluttavat kirjoittajia, työväen opistojen ja kansalaisopistojen kirjoittamispiirit ovat täynnä, kirjailijat täydentävät tulojaan opettamalla, kirjoittamista on mahdollista opiskella missä vain, milloin vain ja miten vain. Kirjoittamisoppaita on hyllymetreittäin.

Seis! Tähän on pysähdyttävä ennen kuin menen liian pitkälle. Sillä mistä tässä kaikessa on lopulta kysymys? Kysymys on kirjoittamisesta. Ja mitä minä olen nämä viisi vuotta täällä tehnyt muuta kuin koittanut pysyä ajan vikuroivien hevosten vetämillä kärryillä: olen saanut seurata aitiopaikalta koko ajan toistuvaa ihmettä.

Kirjoittaminen on ihme! Se kuinka mielivaltaisen oloiset mustat merkit valkoisella pohjalla saavat merkityksen yhä uudelleen ja uudelleen. Eikä merkitys ole vähäinen. Näiden merkkien eli sanojen, lauseiden ja virkkeiden kautta siirtyvät ajatukset, tunteet, mielipiteet ja kokonaiset tarinat ja kohtalot ihmiseltä toiselle, eikä siihen tarvita ääntä tahi performanssia. Ei meteliä eikä rillumareitä. Siihen tarvitaan hiljainen, keskittynyt kirjoittava ja lukeva ihminen.

Vähintään 25 tuntia viikossa 38 viikkona vuodessa AhlmanEdun kirjoittajalinjalla on keskitytty kirjoittamiseen. Minä tiedän mitä tämä tarkoittaa ihmiselle: se tarkoittaa väistämätöntä kirjoittajaksi kasvua, se tarkoittaa unelman realisoitumista todeksi. Se tarkoittaa kokonaisvaltaista marinoitumista kirjoittamisessa. Läsnä ovat yhtä aikaa sateenkaari ja sen molemmat päät, Via Dolorosa, vuoksi ja luode sekä onnellinen päättymätön tarina. Näiden viiden vuoden aikana kirjoittajalinjalta on joka toukokuu lähtenyt onnellisia ihmisiä. Elämäni paras vuosi! Onneksi tulin! En olisi ikinä uskonut mitä vuosi toisi tullessaan!

Eikä syy ole ollut minun, rakkaan kollegani Niinan tai yhdenkään upean tuntiopettajan, vaan kirjoittajan itsensä. Hän on uskaltanut, luottanut ja tehnyt töitä.

Kirjoittaminen vaatii rohkeutta. Ihminen on aina läsnä tekstissään – halusi tai ei. Kirjoittaminen on yhtä aikaa matka maailmojen ääriin ja syväsukellus omaan itseen.  Kirjoittaminen vaatii taitoa. Välineen tulee olla kunnossa. Kieli kehittyy, ilmaisu kirkastuu, ajatus terävöityy. On treenattava. On maltettava. On pidettävä persus penkissä ja kädet lämpiminä – joka ainoa sana on kirjoitettava. On siedettävä ennen muita itseään. Mutta on lupa myös nauttia, eikä valmiiksi voi tulla ikinä.

Kun puhun työstäni, puhun ihmisen kanssa olemisesta. En puhu julkaisuista, julkisuudesta, kirjailijuudesta, palkinnoista enkä varsinkaan taiteen tekemisestä. Puhun siitä oivalluksen hetkestä, jonka olen saanut jakaa monta kertaa niin henkilökohtaisissa keskusteluissa kuin ryhmän kanssa. Se hetki, kun ihminen rohkenee lukea tekstinsä ääneen tai sanoa oman ajatuksensa kirjoittamisestaan, ja sitten kun tulee täysin hiljaista. Tulee rätisevän hiljaista. Se on hetki, jolloin ihminen on osunut omaan kultasuoneensa. Sanat ovat asettuneet juuri oikeaan järjestykseen, jokin on loksahtanut paikoilleen. Ja tämä on se mitä kirjoittajalle tapahtuu. Arkisena tiistaina tai lauantaiaamupäivän hämyssä hän huomaa hiiltensä seassa timantin, huomaa itsessään kirjoittajan, ymmärtää sanojensa painon ja voiman. Tässä on ollut ja on edelleen AhlmanEdun kirjoittajakoulutuksen merkitys ja tarkoitus.

Yksinäisten pöytälaatikkonerojen aika on ohi. Kirjoittava ihminen tarvitsee ympärilleen toisia kirjoittavia ihmisiä. Ihmisiä, jotka jakavat saman hiljaisuuden ja yhteisen ymmärryksen. Kuten alussa mainitsin, aika on armoton. Se vaatii muuttumaan, siksi AhlmanEdun kirjoittajakoulutuskin muuttaa muotoaan. Perinteinen, orivetinen, pitkä linja lakkaa olemasta tämän toukokuun jälkeen, mutta sen kirkas ydin ei katoa minnekään. Kirjoittaminen jatkuu, vain koulutusrakenne muuttaa muotoaan paremmin saavutettavaksi. Kysymys ei ole siis lakkauttamisesta tai lopettamisesta – päinvastoin. Kysymys on uudesta ajasta. Eikä silti mitään uutta auringon alla.

Kaiken keskiössä on koko ajan kirjoittaminen.

Ja kaiken keskiössä olet sinä, kirjoittaja. Toivon sinulle valtavasti uskoa itseesi ja omiin kykyihisi. Siinä missä virta vie ja flow kantaa, kirjoittaminen on myös kovaa työtä. Et tule välttymään pettymyksiltä, etkä vastoinkäymisiltä. Ne kuuluvat lajin luonteeseen. Kysymys on kyvystä nähdä oman tekemisensä merkityksellisyys ja ainutlaatuisuus.  Ethän siis vaikeimpina hetkinäsikään unohda, että sinulla on jotakin, jota ei voida koskaan ottaa sinulta pois. Sinulla on kirjoittaminen ja tietoisuus siitä, että et ole yksin.

Pidä mieli ja kynä liikkeessä! Instrumentin on syytä olla vireessä silloin kun sinfonia alkaa soimaan.

Ystävyydellä ja suurella luottamuksella tulevaan,

Helena

Kirjoittajalinjan opettaja