Pikilinnasta Laukontorille

Eräässä virastossa… mutta on parasta olla sanomatta missä virastossa. (Nikolai Gogol: Päällystakki, 1842.)

Tunnustan. Olen istunut Pikilinnassa. Olen istunut Pikilinnassa kahdesti. Ensimmäisellä kerralla meitä oli kaksi, seuraavalla kerralla kolme. Katosta roikkui suurensuuria lasikupolisia lamppuja. Suhteettoman suuri uusgoottilaistyylinen tuoli ja tynnyri muistuttivat Liisa Ihmemaasta. Koitin olla ajattelematta linnoissa pyöriviä viheliäisiä viruksia. Pikilinnassa on oikea tikkakerho. Tikkakerho ulvahteli, ärhenteli, riemuitsi. Tikkataulut eivät ole enää vain ulkona-ulkona. Tikkataulut ovat palanneet. Lipitin hiljaa oluttani. Päälleni varisi kissaeläinpölyä, josta sain allergiakohtauksen. Tappavat tikat viuhuivat. Silmäni kutisivat ja aivastelin. Irvikissalla oli lystiä. Teräaseet halkoivat ilmaa. Tikkaremmi hirnui. Seurani tarkasteli minua kauhun vallassa. Ties vaikka veitsenheittäjä saapuisi nurkan takaa, sitoisi silmäni ja pakottaisi kokemattomaksi avustajakseen. Voisin olla valmiiksi sokeutunut kissoista tai tikkaterästä. Poistuimme ja nämä paikat suljetaankin nykyisin ennen keskiyötä.

Mutta mitäpä Pikilinnasta, kun on kyse Pirkanmaan löytötavaratoimistosta. Löysin löytötavaratoimiston Suvantokatu kymmenestä. Hukkasin uudenuutukaisen, siniharmailla metalliväreillä leikittelevän vesipulloni bussiin. Pullossa oli samoja hienoja sävyjä kuin tänä poikkeuksellisen pitsihuurteisena talvena. Söin lakritsia varovasti maskin takana, avantouinnista Rauhanniemessä pehmenneenä, kun vesipullo jäi matkasta pois. Kerran olin hukata sateenvarjoni erääseen toiseen löytötavaratoimistoon, kun kysyin sieltä muuta. Huomasin sateenvarjon katoamisen pian ja sain sen takaisin ilman lisämaksua. Sateenvarjoni ei ollut vielä ehtinyt leimautua jätetyksi tai kadotetuksi tai varastamista vailla olevaksi. Helsingissä samanlainen toimisto on Vallilassa, kaukana keskustasta, yli kymmenen ratikkapysäkin päässä.

Hyvä että täällä Tampereella löytötavaratoimisto on hukkaajille ydinkeskustassa. Vesipulloani ei löytynyt mutta lohduttavaa, että siellä oli paljon muiden vesipulloja. Lienee esine, joka helposti katoaa. Heti löytötavaratoimiston ulkopuolella venäläismurteella suomea puhuva, hämmentyneen oloinen seniorikansalainen kysyi Aleksanterin kirkkoa. Minua väsytti ja tunsin olevani eksyksissä. Ajattelin, että toisena päivänä tai toisissa sfääreissä olisin vienyt hänet sinne. Kykenen silloin tällöin tällaiseen vapaaehtoistyöhön. Kerran Helsingissä vein ryhmän japanilaisturisteja muumikaupan ovelle. Neuvoin häntä menemään joen yli ja kysymään uudestaan. Hän näytti pettyneeltä. Hän saattoi olla hukannut jotain suurempaakin kuin yhden vesipullon.

Mutta mitäpä löytötavaratoimistoista, kun on kyse kaupunkisuunnittelusta. Suokaa anteeksi mutta olette rikkoneet siluetin, Tampereen kaupunkisuunnitteluvirasto. Tai sitten vaan lisää tornitaloja piirustuspöydille. Ei sovi, että ortodoksikirkko värjöttelee sekä tornitalon vieressä että autotien varressa. Samanlainen virhe aikanaan Helsingissä, kun erään paperitehtaan pääkonttori, niin sanottu sokeripala, istutettiin ortodoksikirkon eteen. Pääkonttorin alta purettiin äärimmäisen hieno punatiilinen palatsi. Palatsi veljeili hyvin ortodoksikirkon kanssa, esteettisesti ainakin. Purkua suree osa helsinkiläisistä edelleen. Rikkinäinen siluetti. Tallinnassa sama ilmiö. Chicagossa ja New Yorkissa helpottaa, kun pilvenpiirtäjät ovat enemmistönä. Poden näköjään korkean paikan kammoa maassakin. Tornitalojen joukkoerektiosta toipuakseni tepastelen alas Laukontorin rantaan. Tähyilen vastarannalta talvihuurteisia puita, kuin valkoiset nuotit symmetrisesti viivastolla.

Niin, minun piti kirjoittaa lisää Rauhanniemestä. Hankin kylpylään sarjalipun. Neljä euroa kerta on sauna ja avanto opiskelijan sarjalipulla. On niitä hullumpia ja kalliimpiakin harrastuksia. Kiusaan itseäni avannolla, joka tekee hyvää. Sekasaunominen tekee hyvää. Turvarajoituksin. Miesoletettujen kiiltävät rintakehät ja kaikkien mainiot saunahatut. Ostin Nekalan kirpputorilta harmaan punkhenkisen pipon, jossa on niittejä ja Koivistonkylän Prismasta uudet uintitossut. Uintitossut estävät jalkapohjieni tarttumisen jäätävästi maahan kiinni, mutta keräävät vettä epätarkoituksenmukaisesti sisäänsä. Lits läts ja välineurheilun salat.

Mutta mitäpä kaupunkisuunnittelusta ja avannoista, kun on kyse ratikoista ja runoudesta. Verenpunaiset ratikat Tampereella ovat aloittaneet koeajonsa. Runoni kiskoista kaupunkini suonina on edelleen kesken. Runo voisi valmistua, kun raideliikenne käynnistyy toden teolla. Kamalaa ja suokaa anteeksi: suren jo etukäteen liikenneonnettomuuksia, jotka liittyvät ratikoihin. Lisätkää suojateitä. Ratikoissa on runollisuutensa, mutta viattomia eivät ole hekään. Kun poistumme kuvataiteilijaystäväni kanssa Saskian galleriasta erityisen herkistynein mielin, näemme samassa verenpunaisen ratikan viuhahtavan Aleksanterin kirkon ohi. Erikoinen koeajo, kun kuljettaja vaikuttaa ajavan ylinopeutta. Näky on hurja: kiiltävän verenpunaiseksi muuttunut hurjistunut kastemato. Olen mittaillut raideleveyttä ja Tampereella raiteista on tehty leveämmät kuin Helsingissä. Chicagossa raideliikenne kulkee umpitiiviissä keskustassa vain ilmassa. Ehkä näin täälläkin vaikka 200 vuoden kuluttua. Arkaillen suomea puhuva, maatuskoista muistuttava mummo, kaupungit, minä. Ikuisesti keskeneräiset.

Sanotaan mitä tahansa, mutta tällaisia tapauksia sattuu maailmassa – harvoin tosin, mutta sattuu silti. (Nikolai Gogol: Nenä 1836.)

Teksti ja valokuva: Rea Paloheimo