Vinttikamarissa 19.8.2022

Istun Keltaisen talon vintillä massiivipuisen kirjoituspöydän ääressä. Ikkunasta avautuu näkymä kartanon vehreään puutarhaan, joka höyryää ukkossateen jälkeistä raikkautta. Aurinko kurkistaa matalalta. Lehmät kutsuttaisiin pian sisälle.

Vintillä on tukalan kuuma. Yritin äsken aukaista ikkunan päästääkseni tuulen puhaltamaan hiuksiini, mutta en rohjennutkaan tehdä sitä, sillä pelkäsin pudottavani uloimman lasin kehyksineen päivineen maahan. Ikkunanpuitteet ovat erittäin vanhanaikaista ja hapertunutta tekoa: valkoinen maali hilseilee vai onko kesimässä edes ainoastaan maali? Toisaalta uusittuina karmit pistäisivät silmään Keltaisen talon muuten niin pittoreskista kokonaisuudesta. Kuitenkaan fysiologia ei ymmärrä tyyliä ja jalkateräni hohkaavat hiilinä, mutta suuntaan huomioni aktiivisesti muuhun.

Pöydällä, viistosti vasemmalla edessäni, lepää kirjoja kolmessa pinossa. Ne eivät yletä kattoon saakka, vaan kussakin on kahdesta viiteen kirjaa. Reunimmaisten pinojen päällimmäisten kirjoittajat tunnistan nimeltä. Teokset ovat Niina Hakalahden Syön aamupalaksi Eiffel-torneja ja Laura Paloheimon Mama Mojo. Niinan kirjan nimi on ilahduttanut minua suunnattomasti kaikessa absurdiudessaan ja olenkin tutustunut siinä esiteltyihin kirjoitusharjoituksiin joillakin Niinan vetämillä luovan kirjoittamisen kursseilla täällä Ahlmanilla. Sivun mennen sanoen ne kurssit ovat olleet tähänastisen elämäni onnellisinta aikaa. Lauran kirjaa en sitä vastoin ole lukenut ollenkaan – vielä. Olen tallentanut sen Storytelissa kirjahyllyyni odottamaan sopivaa hetkeä, sillä se on ihmissuhteita käsittelevän aihepiirinsä vuoksi kiinnostava.

Kolmannesta pinosta minua tuijottaa ylösalaisin kävelevä partasuu. Käännän kirjan toisin päin ja minulle valkenee, mikä hän on miehiään: Kaiho Kotitonttu. Koko nimeltään Emilia Aakon teos on Kaiho Kotitonttu ja karanneet kärsiväiset. Veera Aron kuvituksessa kärsiväiset esitetään lentävinä olentoina, jotka näyttävät ketun, hiiren, sudenkorennon ja norsun risteymiltä. Ikävä kyllä, tämä kuvailu ei välttämättä luo kovin selvää käsitystä kärsiväisten fyysisistä ominaisuuksista ja samalla se on silti tarkin kuvaus, johon pystyn. Kuvitus on kuitenkin niin hieno ja kärsiväinen sen verran mielenkiintoisen kuuloinen nimi, että kirja päätyy mitä todennäköisemmin iltasadukseni tänä iltana. Mikäli et aikuisella iällä ole kertaakaan lukenut satukirjaa ihan omaksi iloksesi, suosittelen korjaamaan virheen ensi tilassa.

Kirjapinot loppuvat lähelle pöydän keskilinjaa. Siitä minua tuijottaa lauhkein katsein valkoinen HP:n halpiskannettavani, joka saattaa irtisanoutua tehtävistään minä päivänä hyvänsä. Se ei ole kovin vanha, mutta sitä on hoidettu huonosti. Kiitän sitä jokaisesta yhteisestä hetkestä nyt, kun työskentelemme päivittäin kaksin. Yritän paikata aikaisemmat laiminlyöntini lataamalla ohjelmistopäivitykset ajallaan sekä pyyhkimällä roiskeet näppäimistöltä ja näytöltä sitä mukaa, kun niitä tulee. Olen pyytänyt nöyrimmin anteeksi punaista kynsilakkaläikkää sormihiirellä, mutta vastaukseksi olen saanut pelkkää hiljaisuutta ja käynnistymisvaikeuksia. Se on ilmiselvästi vieläkin loukkaantunut.

Kun siirrän katseeni valkeasta ystävästä piirun verran oikealle, pääsen silmäkkäin sen esi-isän kanssa: siinä minua tuijottaa lempeästi Royal:n vanha kirjoituskone. Mieleni tekisi näppäillä painikkeita, kuulla se monista tarinoista tuttu vimmainen tai kotoisa nakutus, jonka intensiteettiä on käytetty kuvaamaan kirjoittajan mielentilaa aina kirjoituskoneen keksimisestä teknologiseen tietokoneharppaukseen saakka. Esi-isällä ei ole enää edes paperia hampaissaan. Sen eläkerooli on toimia kirjetelineenä. Nytkin telojen välissä lepää kuori, joka on osoitettu vastuuopettajallemme ja lähettäjäksi on merkitty Laura Paloheimo, yksi kirjoittajalinjamme vierailevista opettajista. Sydämessäni läikähtää: minäkin ostin kirjepaperia – ainoastaan postimerkit puuttuvat.

Jk. Seuraavana maanantaina saan tietää, että Emilia Aakko on opiskellut aikaisemmin Ahlmanin kirjoittajalinjalla ja on nyt julkaiseva kirjailija. Kannustavaa, eikö?

Kirjoittanut Emmi Suomalainen, kirjoittajalinjan opiskelija