Viimeinen pakkasyö

Kuurankukkia kiipeää pitkin ikkunalasia. Nojaan leukaa vasten ikkunalautaa, silloin jääkiteiden ritinän tuntee syvällä tärykalvojen pinnalla. Lasin läpi huokuu hyistä, terävää ilmaa, jota ei yhdellä hengityksellä saa keuhkoissa lämpimäksi. Uloshengityksen sulattamasta aukosta voi nähdä linnunradan ja kirkkaan tähtitaivaan, täysikuun hohteessa mustat puut ja valkeat hanget.

Muurista on sammunut tuli. Peitot, ryijyt ja räsymatot eivät riitä pitämään lämpöä saunakamarissa, mutta juuri nyt en tunne lattianrajasta nousevaa kylmää. En tunne mitään.

Ulkona järvenselällä, kimaltavaa jäätä vasten on pysähtynyt varjo, sarvikruunu ja höristetyt korvat. Sädekehänä hopeinen pilvi höyrystynyttä hengitysilmaa. Kun nostan käteni vasten lasia, jonkinlaiseen epäröivään tervehdykseen, kuunvalo kuultaa sinisenharmaan ihon läpi. Sormissani sykkivät verisuonet ja hermojen säikeet; jäätyviä jokia ja puroja luiden ympärillä. Hidastuvien sydämenlyöntien välissä maailmasta ei kuulu ääntäkään. Jokainen hiljaisuus on edellistä syvempi.

Essi Rantala