Skip to content
Ammatillista koulutusta, taideaineita, pelilinjoja, lähiruokaa sekä kokous- ja majoituspalveluja maaseutumiljöössä, Tampereen keskustan kupeessa.

Unohdin sydämen muovipussiin

 

Unohdin sydämen muovipussiin, siihen, jonka heitin keittiön komeroon. Kannoin sen kaupasta mukanani, riisin ja voin välissä. En maksanut kassalla penniäkään, kuljetin vain ja kannoin. Se oli minun sydämeni, postileimoilla ja keräilykupongeilla voitettu. Nujerrettu. Saavutettu. Muovipussisydän ei tahdo kuulua mihinkään, muttei voi matkustaa minnekään. Muovipussi tahtoo lentää, mutta sydän painaa liikaa. Lopulta molemmat jäävät maahan. Riisi kuluu, voi kuluu, sydän ei tahdo kulua. Se kasvaa raskaammaksi ja raskaammaksi, kerää lipukkeita ja sakkoja kylkeen. Sydän, jonka tuona päivänä kannoin mukanani K-kaupasta, kantoi kyljessään kuittia. Se veloitti typeristä päätöksistä ja luovutusvoitoista, joita heittelin ympäriinsä kuin tuhlattuja plussapisteitä. Raskas sydän alkoi tuntua olkapäissä, veti hartioita jumiin. Vaihdoin kassia kädestä toiseen, yritin löytää asennon, jossa sen kantaisi kevyimmin. Puolimatkassa tahdoin jo tiputtaa sen roskikseen, miksi valitsinkaan tällaisen raskaan sydämen. Mutta siitä oli maksettu liikaa, ei sitä raaskinut jättää jälkeen. Minun sydämeni. Kannoin sen puiston halki, ylös rappukäytävän portaita ja työnsin raskain käsin, raskain jaloin, raskain mielin kynnyksen yli. Nostin pussissa ruokapöydälle ja purin riisin ja voin. Otin puurohiutaleet ja ruispalat ja asetin ne hyllylle. Kevensin pussia, kevensin taakkaa. Vain sydämen unohdin tuon pussin pohjalle. Laitoin liputkin ja kuititkin paperinkeräykseen, keräsin sakot tiskipöydälle. Yksinäinen sydän unohtui muovipussiin, ja suljin sen keittiön komeroon tietämättä, koska tarvitsisin sitä jälleen.

 

Kirjoittanut Johanna Markkanen, kirjoittajalinja 2020-2021