Sivuhenkilö

Palelen yksin puutarhan perällä. Olen naamioitunut kukaksi. En pääse tarinaan, vaikka ehdolla olinkin. Puutarhassa viihtyvä kirjailija näytti vihreää valoa eräissä juhlissa. Hän sanaili, että voisin sopia siihen ja siihen tarinaan. Mitään tarkkaa emme sopineet ja jäin leijumaan ilmaan. Vain minä huomaan, että puutun. Kirjailija on kaivanut muistivihkonsa esille mutta ei katsahdakaan suuntaani. Olen jäänyt tarkkailuasemiin.

Viisi kirjaa sitten olin viimeksi mukana ja erään suursuosiossa paisuvan päähenkilön kylkiäisenä. Sain luonnosvaiheessa palautetta katoamistempuista olennaisissa kohdin ja korostumisista paikoin liikaa. Ajoitukseni, poissaolokohtaukseni ja tyylini tutustua työryhmään herättivät kysymyksiä ja kummastusta. En ollut riittävän kehityskelpoinen, vaikka potentiaalini ja sinnikkäät yritykseni pistettiinkin merkille. Sain kuitenkin jäädä kirjaan, vaikka vihoviimeinen vamppausyritys klaffipojan suhteen olisi saanut jäädä väliin.

Tapaan horrostaa tyhjän panttina papereissa, paperikoreissa ja kirjailijan aivoituksissa. Kerran, poikkeuksellisesti, kurvasin kustannustoimittajan kautta suoraan kirjaan. Kamalia, ennakoimattomia raakkauksia on osunut kohdalleni, vaikka takana ties kuinka pitkä taival. Punainen valo palaa ja polttaa ja on poistuttava siinä muodossa sivuun sivuista. Työpöydän alla, hedelmänkuorien seassa kierien, tapaan lohduttautua, että vielä minut keksitään uudestaan. Ah raakkaus vaan ei rakkaus.

Toisinaan loikat kirjaan onnistuvatkin paperikorien ja kirjailijan mielen kautta, ainakin pienen verryttelyn jälkeen. Pyydettäessä ja oma-aloitteisestikin. Toisinaan päädyn silppuriin, mutta kaltaiseni heräävät henkiin sieltäkin. Kauan sitten sumutuin huumaavasti ylisanoista ja vieläpä romaanisesta kielestä. “Je ne peux pas vivre sans toi”, sain osakseni ja vähän väliä sumutusten sumutus “Enchanté!”, mitä ei suomeksi saa. Edelleen koetan saada vastaanotto- ja toimintakykyäni takaisin ja palautua käyttökelpoiseksi ja elinvoimaiseksi hahmoksi.

Muistaisitteko viimeisen nimeni? Ei tarvitse nimetä, vaikka nimeämisestä otettu olisinkin. Toki pieni sivuosa kävisi, ilman puheenparsiakin. Jos kirjaan tulee kuvitus, niin mieluummin mustepiirrokset kuin värivalokuvat. Asuna leveälierinen hattu, tummat lasit, pitkä takki ja korkeavartiset kumisaappaat. Edes häivähdys taustalle. Kuin konsanaan Greta Garbo viimeisinä vuosinaan. Konstit herättää huomio ovat monet, vai mitä Greta? Greta, heräisit vähäksi aikaa vaihtamaan kokemuksia. Mutta Greta haluaa pysyä piilossa. Greta on eri planeetalta ja Greta ei sosieteeraa miten vaan. Jätän Gretan nyt rauhaan. Anteeksi, Gretaseni, tämäkin herättely.

Kuvittelu on myös elinkeinoni, verevimpinä aikoina intohimoni. Unelmoin suuren osan valveajastani, totta puhuen. Lohduksi, liittyen viimeiseen hylkäyskokemukseeni, kuvittelen kirjailijan ja kustannustoimittajan lähelläni haltioituneina. Kintereillään minimanagerit vain minua varten. Aistin kaikkien haltioitumisen kaikilla aisteillani. Saan kuvittelusta voimaa pysyä tässäkin tekstissä. Tosiaan, olenhan tähän päässyt, tähän Keltaisen talon blogikirjoitukseeen.

“Tsirilimpsis, hei kaikille!”

Blogeilla on paikkansa ja yleisönsä mutta kaikkein mieluiten esiintyisin, jopa läkähtyisin, punaisen, kovakantisen, tuhdin ja tiukkaan nidotun kirjan sisuksissa.

Kuivaharjoittelu on hyväksi ja työstän ilmeitäni, eleitäni ja vuorosanojani:

“Haluatteko varmasti juuri minut?”

“Tuleeko rintojeni olla pystyt kuin härän sarvet?”

“Liitänkö mukaan piiskani ja punaisen lainaviitan?”

“Voisinko vaihteeksi olla nuori mies tai kilpikonna?”

“Saanko jossain kohtaa olla vanha ja vaivainen?”

“Mites, sopiiko torkkua muutaman kappaleen yli?”

Tarinan kuljettamiseen en ole kuuna päivänä päässyt mukaan, mutta repliikkeihin olen voinut vaikuttaa.

Jos olemuksessani on toivomisen varaa, voin käydä asiasta keskustelua. Onhan ulkoinen olemus helpommin muutettavissa kuin sisäinen olemus. Voin keskustella myös sisäisestä olemuksestani, mutta en kenen kanssa tahansa. Olen valmis lämmittämään vanhoja taitoja ja valmis opettelemaan uusia taitoja. Olen valmis jopa lihottamaan itseni. Kunhan päättyisi tämä poissaolo, tämä osattomuus.

Ollapa alituiseen innokas, intohimoinen ja ahkera. Ehkäpä ailahtelevuuteni, poukkoilevuuteni, tapani syvähuumautua eri keinoin sekä yksinkertainen, selittämätön laiskuuteni ovat avainselityksiä kirjallisen urani hiipumisessa. Lukuisat kehityskeskustelut ja parantolat toki käyty läpi. Ehkä vallitsee luonnonlaki, että osan, sanotaan meistä kukista, kuuluu ennen pitkää päätyä sivuun kuin kuivakukkien keräilykansioon. Osa kukkii, osa kukoistaa, osa viheriöi pitkään. Osa lakastuu ennen aikojaan. Kaikki kukat kukkivat: yksin, yhdessä, kukin mitenkin. Hiukkasen kukkasena nuokun jo. Tunnen, tiedän eläväni ikuisesti ja uinuvani kevyesti — alati valmis henkiin heräämiseen ja uuteen kukkaan.

Teksti ja kuva: Rea Paloheimo, kirjoittajalinja 2020-2021.