Skip to content
Ammatillista koulutusta, taideaineita, pelilinjoja, lähiruokaa sekä kokous- ja majoituspalveluja maaseutumiljöössä, Tampereen keskustan kupeessa.

Siipien suojissa

Istun alas mahdollisimman huomaamattomasti hetkeä ennen kuin pappi aloittaa puheensa. En ehdi hävetä kolisteluani, kun katseeni kiinnittyy kirkon valtavaan alttaritauluun. On se aika päivästä, kun laskemaan ryhtynyt aurinko ujuttaa värejä kirkastavan valonsa Magnus Enckellin Ylösnousemuksen vasempaan laitaan, nostaen esille kaksi miltei kauttaaltaan valkoiseen verhoutunutta hahmoa. En voi olla varma, ovatko ne olemassa edes tuon maalauksen maailmassa, vai saako valo minut näkemään näkyjä. Pian pilvien liikkeestä välkehtivä valonlähde siirtyy syvemmälle länttä kohti valaisten, kuin ilmestyksenomaisesti, maalauksen keskushahmon: paljaan, maasta juuri ylös nousseen, kuin vasta heränneen, rintaansa taivasta kohti kohottavan ihmiskehon.
Tampereen Tuomiokirkon maalaustaide muodostaa kehän. Elämänkehän, johon kirkkoon astuja ei ennalta tiedä joutuvansa, mutta joka ympäröi sisäänsä astujan eikä päästä otteestaan ennen kuin ansaan joutunut ymmärtää osansa siinä. Kirkkosalia kiertävän Hugo Simbergin Köynnöksenkantajien vehmasta, piikkien ja ruusujen koristamaa elämänköynnöstä kantavat kaksitoista opetuslasta kulkevat salin molemmin puolin kohti kuoleman jälkeistä välitilaa kuvastavia palavia pensaita. Kehän sulkee Enckellin ruumiin ylösnousemusta kuvaava alttaritaulu, ja näin kahden näennäisesti erillisen teoksen voi nähdä muodostavan eräänlaisen ihmiselämälle kovin ominaisen kiertokulun.
Köynnöksen päitä kannattelevat ylväinä ja varmoina eteenpäin katsovat Juudas ja Pietari. Muut seuraavat heitä katse joko maahan, haavoittuneeseen käteensä, tyhjyyteen, painavaan köynnökseen tai poispäin suunnattuna, eräs kateutta ja toinen myötätuntoa viestien, Pietarin perässä kulkeva maahan tipahtanutta ruusua tavoitellen.
Ruusua kohti kurkottavassa apostolissa kytee kumma keveyden ja raskauden ristiriita. Hän pitelee joidenkin kantajien haasteista päätellen hyvinkin painavaa köynnöstä vasemman käden kämmenellään maahan kyyristyneenä, oikea käsi ojentuneena kohti ruusua, katseessaan herkkyyttä ja vakautta, keskittyneisyyttä. Edellä kulkeva, köynnöstä vaivattomasti kantava Pietari keventänee köynnöksen painoa perässään kulkevalle niin, että uskon sormien vielä yltävän kohteeseensa. Onnekas ruusuntavoittelija, siipeilijä.
Opastus Tuomiokirkon maalaustaiteeseen on tulossa päätökseensä, niin kielii myös jo alttaritaulun oikeaan laitaan kulkenut auringonläikkä, joka valaisee taivaan valoa kohti vaeltavaa ihmisjoukkoa. Nämä ihmiset ovat valkoiseen pukeutuneita toisin kuin aiemmin kuvaamani juuri kuolleista nousseet ja vielä elämänköynnöksen äärellä ahertavat. Alastomat, ihmiselämän ja -kuoleman tunnoissa kuvatut ihmiset on kuvattu naturalismin mukaisesti luonnonmukaisesti, kaunistelematta; tuskineen. Köynnöksenkantajien asetelma ei sinällään kuitenkaan ole realistinen, tosimaailmaa kuvaava, ja siten se ruusuineen, palavine pensaineen ja kantajien kehollisine ilmeine on myös symbolistinen. Symbolistiset häivähdykset tosimaailman viittein kuvattuna johdattavat salin elämänkehän keskelle joutuneen maailmaan, joka samalla kantaa kaikkea totuutta ja on kauniin vieras.
Ja mitä minä teen iltoina, joina minun kaiken järjen mukaan tulisi perehtyä Suomen kirjallisuushistoriaan? Luen eräitä Suomen taidehistorian kauneimmista teoksista.

Kirjoittanut: Marjukka Ajakainen