Proosateksti: Totuus

Tässä proosaharjoituksessa kirjoitettiin aluksi avioparin välinen viiden repliikin dialogi, joka kertoo heidän suhteensa laadun. Tehtävän kakkososassa dialogi lihotettiin proosatekstiksi​, jossa on tulossa jonkinlainen käänne; lopuksi kirjoitettiin sekä tekstin käänne että loppuratkaisu. Nyt pääset lukemaan yhden version tehtävästä!

VIIDEN REPLIIKIN DIALOGI

– Annatko sen vasemman takarenkaan? Ja otat tämän, sen voi kierittää nurmikolle.
– Annan toki, mutta, Kalevi… Meidän oikeasti täytyisi…
– Ja uudet pultit, voitko ojentaa yhden pussin sieltä kärryn päältä?
– Kalevi, kiltti. Olen niin väsynyt.
– Onneksi vaihdetaan nämä nyt ajoissa. Kuulemma kylmä rintama saapuu viimeistään huomenna.

PROOSATEKSTI: TOTUUS

Syyspäivä on kuulas, kaunis. Melkein voisi luulla, että ilmassa on toiveikkuutta.
– Annatko sen vasemman takarenkaan? Ja otat tämän, sen voi kierittää nurmikolle.
Kalevi kykkii Volvon takarenkaan vieressä. Työstä rapainen käsi kannattelee vanhaa kesärengasta, jonka urat ovat kuluneet lähes sileiksi. Iiris katsoo Kalevin käsiä, katsoo sormien syviä, öljyn mustaamia uurteita. Vatsassa hulmahtaa.
– Annan toki, mutta, Kalevi… Meidän oikeasti täytyisi…
Sanat juuttuvat nieluun. Kalevin odottava kämmen tarjoaa edelleen kesärengasta. Iiriksellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tarttua siihen. Kumisen pinnan imemät hiekanmurut tarttuvat hänen kämmenpohjiinsa.
Kalevi poimii maasta hopeisen, säiden syömän pultin ja katsoo sitä mietteliäästi.
– Ja uudet pultit, voitko ojentaa yhden pussin sieltä kärryn päältä?
Iiris ei voi olla huomaamatta, ettei Kalevi katso häneen. Taaskaan. Ei ole katsonut sitten sen hirveän aamun.
Kuolleen kumin paino on sietämätön Iiriksen käsissä, ja hän päästää kesärenkaan kierähtämään etupihan soratielle. Kaatuessaan renkaan pinta hipaisee Iiriksen vaaleanpunaista aamutakkia. Siihen jää ruskea rantu.
Espoon nummilta puhaltaa pistävä viima. Iiris työntää kämmenet kainaloiden lämpöön, mutta se ei tuo lohtua.
– Kalevi, kiltti. Olen niin väsynyt.
Kalevin katse kiertää edelleen vanhaa pulttia. Iiris näkee työstä raaistuneiden sormien mittailevan metallia. Sitten katse vajoaa ja kämmen sen mukana. Harmaa pultti hukkuu pihatien tasamittaisten pikkukivien sekaan.
Iiris avaa suunsa ja sulkee sen. Kalevi kääntää katseensa, muttei häneen, ei luultavasti enää koskaan häneen. Iiris katsoo aviomiehensä silmiä, kun tämä tuijottaa horisonttiin kerääntyviä pilviä.
– Onneksi vaihdetaan nämä nyt ajoissa. Kuulemma kylmä rintama saapuu viimeistään huomenna.
Äänen sävy on liioitellun kylmä ja tunteeton. Iiriksen vatsa muljuu ja möyrii. Jäykin vartaloin hän kumartuu, yrittää pakottaa uudenkiiltävän talvirenkaan ylös tien pinnasta. Rengas lipsuu ja luisuu Iiriksen sormien lomassa, sen urat rahisevat liian äänekkäästi maata vasten.
– Kalevi…
Kalevi kurottaa renkaan itselleen katsomatta Iirikseen ja ähkäisten asettaa sen paikalleen. Sitten kämmen ojentuu jälleen vaimoa kohti, mutta pää ei käänny.
– Pultit.
Tunnottomalla kädellä Iiris ojentaa pulttipussin miehelleen ja Kalevi nykäisee sen häneltä, repäisee pussukan auki yhdellä liikkeellä. Pultit varisevat muovin avoimesta haavasta Kalevin jalkoihin. Iiriksen katse hämärtyy, näkökentässä pisaroi mustaa.
– Kalevi, se ei ollut minun syyni, hän purskauttaa. – Hanna olisi kuollut muutenkin.
Iiriksen sanat pysäyttävät viimein työmiehen kädet. Uutuuttaan kiiltelevä rengaspultti seisahtuu puolimatkaan, kun puhumaton totuus leijuu heidän välillään. Iiris yrittää lukea Kalevin tunteita tämän selästä, yrittää niskan asennosta päätellä, mitä hänen hirveä tunnustuksensa sai aikaan.
– Minä vain…
– Ole nyt saatanan ämmä hiljaa.
Iiris hätkähtää Kalevin sanoja, niiden täydellistä tunteettomuutta. Uusi talvirengas vanteineen odottaa asennusta ja Kalevi huojahtaa kyykkyasennossaan, ottaa nopeasti tukea maasta, ettei rojahtaisi selälleen. Espoon nummilla yksinäinen lintu maukaisee ilmaan ja Iiris tuntee sanojen tulevan, hän ei halua jatkaa muttei voi pysäyttää niitä, mitkään kädet eivät ennätä suulle ajoissa.
– Kalevi, rakas, se oli onnettomuus. Onnettomuudet on hirveitä. Sille ei vaan voinut mitään.
Iiris tavoittelee kämmenellään Kalevin työmiehenpaitaan verhottua selkää ja vetäytyy sitten, ei anna sormien hipaista kireää olkapäätä.
– Se vene oli viallinen, kuulithan sinä, mitä ne sanoi–
– Ole nyt saatanan ämmä hiljaa!
Iiris vavahtaa sanojen voimasta. Kalevi pinnistää ylös kyykkyasennostaan; liike on hätkähdyttävän sulava niin isolle miehelle. Auton alla talvirengas kolahtaa huonompaan asentoon ja pultit hiekalla tanssahtelevat, kun Kalevi kääntyy kohtaamaan vaimonsa. Mies on Iiristä ainakin päätä pidempi ja ensimmäistä kertaa koko kaamean syksyn aikana Iiris toivoo, että Kalevi ei vain koskaan olisi katsonut häneen. Että he olisivat vain eronneet puhumattomuudessa.
Mies ottaa askelen Iiristä kohti eikä Iiris huuda, ei uskalla liikahtaakaan.
– Ole hiljaa, Kalevi sanoo. Kuiskausta rytmittää hänen etusormensa, joka porautuu kummankin sanan kohdalla Iiriksen rintaan juuri solisluun alle. Vaaleanpunaiseen pörrökankaaseen jää tummia läiskiä.
Iiris katsoo miehensä silmiin, katsoo sisään Kaleviin ja näkee kyynelet verhona tämän alaluomella. Miehen ääni on enää pelkkä ähkäisy.
– Sinä et puhu Hannasta enää koskaan.
Iiris kokee olevansa kuin kalleinta luuposliinia, joka pienimmästäkin henkäyksestä särkyy tuhansiin karheisiin palasiin. Hänen katsellessaan Kalevi vetäisee housujensa etutaskusta tuhruisen rätin ja alkaa vimmaisesti siistiä sormiaan, hangata niitä kankaaseen yksi kerrallaan.
Iiriksen suu aukeaa jälleen, mutta sanat ovat lopussa. Kalevin viimeinen katse häneen sinetöi keskustelun; kylmistä silmistä Iiris näkee, että mies on selvästi jo lukenut tuomionsa.
Kalevi kohottaa etusormensa vielä kerran – se on puhdistunut rättikäsittelyssä vain välttävästi – ja heristää sitä tulevan ex-vaimonsa kasvojen edessä.
– Hanna oli enemmän nainen kuin sinä ikinä. Ikinä!
Iiriksen katsellessa Kalevi paiskaa rätin voimattomasti kädestään. Kangas kilahtaa soratielle ja Kalevin tömistellessä kohti heidän yhteistä taloaan Iiris hitaasti tajuaa, ettei ääni kuulunut kankaasta; se kuului Kalevin vihkisormuksesta, joka kimaltelee teräspulttien keskellä syyspäivän viimeisessä valossa.

– Maria Aarnio