Onnellisen näköinen nainen

Kirjoittajalinjan kevätlukukausi starttasi tämän viikon maanantaina. Kolmeviikkoisen joululoman jälkeen oli mukava nähdä kurssikavereita, mutta vähintään yhtä ihanaa oli päästä rakkaan asian äärelle: kirjoittamaan. Tietenkin olisin voinut tehdä sitä myös kotona, jollei koko loma olisi kulunut niin tiiviisti työmaalla. Toisaalta aktiivinen, tapahtumarikas elämä täytti aihevarastot ääriään myöten pitkäksi aikaa. Niistä sopii kevään edetessä ammentaa.

Aloitimme uuden lukukauden pohtimalla, missä meistä kukin olemme tällä hetkellä omassa kirjoittajuudessamme. Miten olemme syksyn aikana kehittyneet ja mitä kohti haluamme vastaisuudessa kulkea? Kirjoitimme uudelleen ”Minä kirjoittajana” -esseet, jotka olimme laatineet aivan opintojen alkumetreillä elokuussa. En muista yhtään, mitä silloin kirjoitin, sillä syksyn aikana ehti tapahtua niin paljon niin vähässä ajassa, ja siksi tuntuu, kuin esseen ensimmäisestä versiosta olisi ehtinyt kulua useampi vuosi muutaman kuukauden sijaan. Suurin osa syksyn tapahtumista oli vieläpä parasta, henkistä lajia.

Syksyn mittaan herättelimme luovuutta orientoivalla jaksolla, opiskelimme Suomen kirjallisuushistoriaa, lyriikkaa, proosaa, mediatekstejä, tietokirjoittamista, jännitystä ja kauhua, juonivetoista kirjoittamista sekä aivan vuoden lopussa vielä novellikurssin. Ihan varmasti listasta jäi puuttumaan jotakin, sillä niin täyteläinen ja monipuolinen kirjoittajalinjamme ensimmäinen puolikas oli. Eikä kevät näytä yhtään kalpeammalta, onhan lukujärjestyksemme turboahdettu herkuilla, kuten draamakurssilla, omaelämäkerrallisella kirjoittamisella, spekulatiivisella fiktiolla, lapsille ja nuorille kirjoittamisella, asiateksteillä, lavarunoudella ynnä kaikella muulla sellaisella, mitä emme vielä tiedä, mutta jonka myöhemmälle ilmenemiselle vastuuopettajamme on kaukaa viisaasti ymmärtänyt jättää tilaa. Tarvitseehan luovuus sekä struktuuria että vapautta, eikä toista voi olla ilman toista, koska täydellinen vapaus voi muodostua luovuuden pahimmaksi kahleeksi siinä missä liian tiukat ja paikalleen istumattomat raamit voivat vääntää taideteoksen kieroon.

Tällä hetkellä katson kevääseen toiveikkaasti, täynnä tarmoa ja uusia ideoita. Sallin jokaisen tekstin tulla sellaisena kuin se tulee, en enää pelkää kirjoittaa huonosti. Tasostaan riippumatta teksti on lahja luovalta ydinminältä ja kukaties se loukkaantuu, jos nyrpistelen nenääni sen anteliaisuudelle. Siksi en näe muuta vaihtoehtoa kuin ottaa lahja vastaan kohteliaasti, kaksin käsin.

Katsahdan ulos. Vesisade ropisee asuntolahuoneen ikkunaan, ja lasin takana näen vain itseni näköisen naisen näppäimistön ylle kumartuneena. Ja jotenkin se nainen näyttää onnelliselta.

-Emmi Suomalainen