Metafiktiivinen tuntiharjoitus, 15 minuuttia.

Oli vuosi 1603 kun tulin tietoiseksi omasta epätodellisuudestani. Se selvisi minulle humahtaen, hieman viiltäen, kun käsikirjoituksen sivua käännettiin, ja hetken aikaa katsoin ylös sivulta jolle minut oli kirjoitettu. Näin lepattavia, suunnattoman suuria kummituksia kumartuneena kaupungin ylle.
Kivinen seinä vierelläni oli kylmä ja kostea. Ja minä näin kiviseinässä mustavalkoisen kuvion, näin paperin jolle seinän kuvaus oli kirjoitettu.
Silloin, sinä päivänä minä aloin kuulla kohinan jota teksti pitää. En tiedä, tiesitkö, että kirjoitetut tekstit kohisevat, varsinkin sisältäpäin koettuna.
Toisinaan, sivuilla joilla on paljon dialogia, kuulen myös korkeita piippauksia, joita aloin myöhemmillä vuosisadoilla kutsua morsetukseksi.
Pystyn liikkumaan vapaasti käsikirjoituksen sisällä, pystyn palaamaan 1600-luvun Pariisiin, ja pääsen aina karkuun kaikkia niitä, jotka minua jahtaavat. Pystyn liikkumaan käsikirjoituksen viimeiselle sivulle, ja istahtamaan viimeiselle lauseelle, heiluttelemaan jalkojani tyhjyyden päällä.
Haistan painomusteen myös itsestäni, ja ymmärrän, etten ole kuin mustia kaaria valkoisella pohjalla.
Mutta niin minä tiedän senkin, ettet sinä ole minua kovin paljoa kummempi. Sinun maailmankattosi päällä on omat suunnattomat kummituksesi, sinulle saavuttamattomassa ulottuvuudessa.

Leena R.