Skip to content
Ammatillista koulutusta, taideaineita, pelilinjoja, lähiruokaa sekä kokous- ja majoituspalveluja maaseutumiljöössä, Tampereen keskustan kupeessa.

Lehmätietouden päivitys

Viime perjantaina meillä AhlmanEdun opiskelijoiden markkinointitiimin jäsenillä oli hieno mahdollisuus päästä tutustumaan AhlmanEdun navettaan ja etenkin sen asukkaisiin. Odotin vierailua innoissani, olihan maatilan emännyys ollut lapsuuteni haaveammateista ensimmäinen, ja edellisestä käynnistäni navetassa oli kulunut jo ainakin kaksikymmentä vuotta. Näiden vierailujen välissä olin kyllä lypsänyt yhtä laihaa namibialaista kantturaa, joskin siinä hommassa hikeä herui maitoa enemmän.

Navettakierroksemme alkoi asianmukaisella peseytymisellä ja pukeutumisella, kun eläintenhoitajaksi opiskeleva Heidi Nikunen ohjeisti meidät käsipyykille sekä valitsemaan oikeankokoiset haalarit ja kumisaappaat. Sitten astuimme sinisissämme lehmien valtakuntaan, jossa näytti vallitsevan lypsyjen välinen märehtimisaika: naudat pureskelivat heinää verkkaisesti, seisoskelivat parsipaikkojensa takana tai vain makoilivat pahnoilla. Välillä joku ammui ja joku toinen vastasi. Navetan makea haju kutitteli aluksi tottumattomien sieraimia, mutta se meni nopeasti ohitse.

Heidin suunnitelmana oli, että kuvaamme muutamaa lehmää ulkotarhassa. Niinpä me karjanajoon tottumattomat menimme edeltä piha-aitaukseen odottamaan, jottemme olleet tiellä, kun hän tottunein ottein paimensi ensimmäisen filmitähden kameroidemme eteen. Suurimmassa osassa ottamissani kuvista näkyi vain lehmänpuolikaita, sillä minä olin liikkeissäni hidas, kun taas naudat olivat nopeita. Onneksi toisia onnisti paremmin, joskin kamerankäsittelytaidoillakin lienee ollut osuutta asiaan.

Valokuvien räpsimisen lomassa tarkkailin lehmien käyttäytymistä. Hämmästyin siitä, miten niillä tuntui olevan kova kiire takaisin sisälle, ikään kuin ylimääräinen ulkoilureissu olisi ollut niille rasite eikä ilo. Vai palelivatko naudat? Sitä en hoksannut kysyä. Minulle ainakin tuli ulkona hetkessä kylmä ohuessa navetta haalarissani, vaikka lämpötila taisi olla plussan puolella. Vai kuulivatko lehmät ystäviensä ääntelyn sisältä ja halusivat pikimmiten takaisin omiensa joukkoon, kauaksi muukalaisista, jotka eivät edes osanneet rapsuttaa oikeasta paikasta leuan alta. Lehmien vastahankaisuudesta huolimatta minusta oli mukava kuulla, että ne pääsevät talvisinkin joka päivä ulos jaloittelemaan vähintään tunniksi.

Ulkoilutuksen jälkeen rapsuttelimme sisälle jääneitä lehmiä. Joutui olemaan tarkkana, ettei siinä puuhassa saanut kunnon kielisuudelmaa, sillä niin kovia lehmät olivat nuolemaan kaikkea, mikä tarjoutui sopivalle etäisyydelle. Olin jo ihan unohtanut, miten lapsuuteni navettareissulla housuntakamukseni oli yllättäen kastunut yhdellä ainoalla suuren kielen lipaisulla.

Hellittelyhetkemme katkesi, kun ruokintarobotti lähti liikkeelle. Saimme todistaa, miten se jakoi kullekin lehmälle yksilöllisen määrän pellettejä, ja miten ahnaasti naudat kävivät ateriansa kimppuun. Siirryimme sivummalle arvuuttelemaan Heidin esiin nostaminen karjanhoitotarvikkeiden käyttötarkoituksia. Niistä useimpien ulkonäkö antoi vahvaa osviittaa käytöstä, mutta jotkin olisivat jääneet mysteereiksi, jollei hän olisi antanut vihjeitä. Tällainen haastavasti tunnistettava tuote oli karsinoiden kuivadesinfiointiaine. Ulkonäön perusteella luulin sitä ensin vitamiinijauheeksi, mutta sen pesuainemainen haju sai ymmärtämään, ettei kyseessä voinut olla mikään ruuansulatuskanavaan kuuluva.

Kierroksemme jatkui varastotilojen läpi toiseen suureen navettahuoneeseen, jonka etualalla oli lehmiä parsipaikoillaan ja taaempana eri ikäisten vasikoiden aitauksia. Kaikkein perimmäisenä sijaitsivat sonnien karsinat: järkälemäinen hallitseva isäntä ja tämän keskenkasvuinen seuraaja vierekkäisissä looseissa, miltei sovussa keskenään.

Minua kiinnosti kovasti, saavatko Ahlmanin vasikat alkunsa keinosiemennyksellä vai onko työvuorossa oleva sonni kaikkien isä. Heidi kertoi, että poikimattomat lehmät pääsevät treffeille, kun taas kokeneet synnyttäjät keinosiemennetään. Minusta järjestely vaikutti miltei romanttiselta, mutta todellinen syy on paljon taloudellisempi: kallista spermaa ei kannata tuhlata lehmään, josta ei vielä tiedetä, millaista jälkikasvua se tuottaa, vaan emona kokematon on parempi päästää sonnin tykö, se kun kuitenkin antaa aina ilmaisia siemeniä. Samassa keskustelussa minulle selvisi myös, ettei lehmän tarvitse olla jatkuvasti raskaana tuottaakseen maitoa, vaan mikäli lypsämistä jatketaan ensimmäisen vasikan syntymisen jälkeen, jatkuu maidontulokin. Silti lehmien vuosittaiseen poikimiseen pyritään Ahlmanilla, sillä tila on sitoutunut suomenkarjarodun ylläpitoon ja jalostukseen.

Lisääntymisasioiden lisäksi kyselin Heidiltä paljon myös muita yksityiskohtia karjankasvatuksesta. Hän vastaili ammattitaitoisesti, enkä voinut kuin äimistellä hänen tietämystään, etenkin, kun minulle selvisi vierailumme aikana, että hän on vasta ensimmäisen vuoden opiskelija. Opastuskierroksemme ansiosta käsitykseni nykyaikaisesta lehmien hoidosta päivittyi ja paikoitellen tunsin häpeää aiemmasta tietämättömyydestäni. Olen nimittäin sortunut päivittelemään nykylasten kehnoja tietoja ruuan alkuperästä, ja nyt sain itseni kiinni samasta asiasta. Tokihan olisin voinut omatoimisestikin opiskella aihetta, mutta tiedonhakulaiskuuden synti on kuulunut ihmisyyteeni liiankin kiinteästi.

(Mikäli tekstissä on virheellisiä termejä, asiavirheitä tai epätarkkuuksia, niistä vastaa yksinomaan allekirjoittanut.)

– Emmi Suomalainen, Kirjoittajalinjan opiskelija