Kurkistuksia toisiin taiteisiin

Kun opiskelee jollakin Ahlmanin kansanopistolinjalla, mahdollisuudet eivät rajoitu vain oman alan sisäisiin opintoihin. Tästä pitää huolen ”artsien” yhteiset keskiviikkoiltapäivät. Niiden ydinajatuksena on tarjota matalan kynnyksen tutustumiskäyntejä vieraiden taiteiden tonteille. Metsäisten, sammaleisten, hämyisten tai valoisten, iloisten, kokeellisten pihojen ei ole tarkoituskaan näyttää omilta, vaan juuri sopivan vääriltä ruokkiakseen sisäistä taiteilijaa. Häntä, joka on ikuisesti nälkäinen, vaikka olisi juuri nielaissut aamupalaksi Eiffel-torneja.

Tämän lukuvuoden aikana olemme saaneet virvoittaa luovuuttamme keskiviikkoisin sanataideharjoituksilla, äänenkäyttö- ja esiintymistreeneillä sekä havaintopiirtämisellä. Tiesin jo etukäteen, että rakastaisin kirjoitusharjoituksia – kuten suunnilleen kaikki kirjoittajat – mutta sen sijaan yllätyin totaalisesti siitä, miten hauskaa oli venyttää kieltä ulos suusta tai pärisyttää ärrää yhdessä muiden kanssa matalalta korkealle ja taas takaisin, niin että sylki roiskui ja nauru raikui auditoriossa. Musiikkitunteihin oli näet jäänyt syvä kammo jo ala-asteella.

Toinen yllätys oli Ikea-mukin korva. Sillä oli oma tahto, kiilto ja varjo, enkä ymmärtänyt yhtään, miten ne saisi siirrettyä paperille kuvaksi. Sanaksi jos toiseksi ne olisivat kyllä sopuisasti taittuneet tuhatkertaisella nopeudella. En silti luovuttanut. Etenin hitaasti, haparoiden. Iloitsin tarkkaan katsomisen tuottamista havainnoista: lomittain lankeavista varjoista ja hailakoista tahroista kupin reunassa. Piirsin ja pyyhin yhtä paljon. Yritin noudattaa opettajan neuvoja. Hän sanoi, että piirtämisessä on kyse koskettamisen tavasta. Keskityin. Puolitoista tuntia myöhemmin havahduin, oli aika mennä päivälliselle. Silloin katsoin työtä edessäni pöydällä ja totesin: ei se mestariteos ollut, mutta kyllä sen astiaksi tunnisti.

Tänä jatkuvan hyödyn aikakautena on totaalista anarkiaa tehdä jotakin vain asian itsensä vuoksi, eikä siksi, että sen pitäisi johtaa johonkin, jos ei nyt miljoonaomaisuuksiin niin vähintäänkin mahdollisimman moniin sometykkäyksiin. Olisi hienoa, jos edellinen ajatus olisi tullut omasta päästäni, mutta oikeasti törmäsin siihen hiljattain jossakin viime aikoina kuuntelemistani lukuisista elämänfilosofiakirjoista, joita luukutan kuntosalilla täydellä volyymilla. Tietenkin tällä tavalla nautittuna iso osa sisällöstä menee ohi, mutta jotenkin tämä kyseinen ajatus onnistui tunkeutumaan sarjojen väliin ja jäi pyörimään mieleeni pitkäksi ajaksi. Muistan sen edelleen usein – vähintään joka keskiviikko tuskaillessani mittasuhteiden ja valon suunnan kanssa.

-Emmi Suomalainen, Kirjoittajalinjan opiskelija