Kun luet tai kirjoitat, et ole yksin

Olen etätyöhuoneessani yksin. Äänet seinien takaisissa huoneissa ovat vaienneet. Etäkoulunkäynti on uusi normi. Enää ei huudella, eikä pullikoida vastaan. Enää ei maata reteästi sohvalla lippis päässä sälekaihtimet kiinni ja katsota Netflixiä silloin, kun pitäisi tehdä läksyjä. Enää ei uhkailla, eikä kiristetä. Välillä kyllä lahjotaan, lähinnä itseä, mutta sehän kuuluu poikkeustilan sääntöihin. Otan palan suklaata ja kastan sipsini tiistai-illan kunniaksi dippiin. Onhan nyt poikkeustila.

Kuinka nopeasti sopeutuminen tapahtuukaan? On häkellyttävää huomata, kuinka se, mitä vielä kuukausi sitten ei kukaan olisi osannut kuvitella, on ottanut niskalenkin arjestamme. Olemme taipuneet uuden voiman edessä. Onko tämä totta laisinkaan?

Kirjoittajien kesken joudumme monesti toteamaan, että se mikä tapahtuu oikeassa elämässä, ei välttämättä toimi fiktiossa. Jarrua tarinan henkilöhahmoille ja tapahtumille painaa uskottavuusongelma. Oikeassa elämässä kaikki on mahdollista, fiktiossa ei niinkään. Käsittämätöntä, mutta totta. Näinhän me sanomme. Elämä on tarua ihmeellisempää!

Viime viikolla moni meistä toimi kuin sähköiskun saanut Duracell-pupu. Äkkiä uudet käytännöt kehiin, Teamsit tulille ja sisältöä moodleen. ”Ei tässä mitään!”, ”Hyvin tässä pärjätään!”, ”Näillä mennään!” me hoimme toisillemme tietokoneen näytöt huurussa, wilmat kaatuneena ja mikrofonit kiertäen. Nousimme taistoon Microsoftin sovellukset aseenamme ja kännykät takataskussamme väristen.

Jos tästä olisi kirjoittanut fiktiivistä romaania, joku olisi sanonut ”Eivät saa opettajat yhdessä vuorokaudessa etäopetusta pyörimään!” Toinen olisi epäillyt ”Ei rajoja noin vain aleta sulkea, ei ihmisiä voida pakottaa jäämään kotiin.” Tämä kaikki kuitenkin tapahtui ja me selviydyimme.

Me selviydyimme! Selviydyimme ensimmäisestä korona-viikosta ja kohonneesta sykkeestä. Pelastauduimme aurinkoiseen viikonloppuun kuin haaksirikkoiset uppotukin päälle. Nautimme metsäpoluista, pururadoista ja hiihtoladuista niin, että osa niistä jouduttiin sulkemaan väenpaljouden takia. ”Ei pururatoja, eikä makkaranpaistopisteitä suomalaisilta suljeta.” ”Ei hiihtokeskuksia niin vain laiteta lomalaisten nenän edestä kiinni.” Mutta me emme edelleenkään ole romaanissa.

Tänään on tasan viikko siitä, kun pidimme kirjoittajalinjalla ensimmäisen koko ryhmän Teams-tapaamisen ja sovimme viikon käytännöistä. Viikon aikana olen ehkä ehtinyt tukkia opiskelijoiden sähköpostin, mutta toivottavasti en mieltä, enkä ajatuksenlentoa. Olemme laskeutumassa uuteen normiin, jonka nimi on dialogi.  Hyvin yksinkertaista. Hyvin vanhanaikaista. Minulta sinulle, sinulta minulle ja välillä yhdessä meille kaikille. Heittelemme fiktiivistä, kaunokirjallista palloa yli poikkeustilan ja selviydymme jälleen.

Selviydymme päivä ja viikko kerrallaan. Emme kurkistele turhia tulevaisuuteen, emmekä murehdi asioita, joista emme vielä tiedä. Elämme ja kirjoitamme tässä ja nyt.

”Tämä ei toimi!” Huudahtaisi kriitikko tai hovilukija. ”Henkilöhahmoilla pitää olla kunnollinen tahdonsuunta ja suunnitelma. Pitää olla tiedossa mitä tapahtuu. Pitää rakentaa selkeä kaari jokaiselle hahmolle. Voimia ja vastavoimia! Missä on selkeä juonellinen rakenne? ” Mutta me emme vieläkään elä romaanissa.

Taisin mainita, että vietän työpäiväni yksin? Se oli valetta. Tänään minulla oli seuranani aktiivisten opiskelijoiden lisäksi heti aamusta lyyrinen sarjamurhaaja ja lounaan jälkeen sain huoneeseeni ihastuttavia viikatemiehiä. Oli myös yksi suloinen, rikkinäinen tyttölapsi ja koira. Samoilen usein lumoavassa eläinjumalten maailmassa ja mietin, mitä mahtaa kuulua eräälle hurmaavan egoistiselle, ihanan ärsyttävälle pintaliitäjälle, jonka elämä on vain yhtä glitteriä. Odottelen häntä päiväkahviseurakseni jo tällä viikolla. Pääsin tänään kirjeiden myötä mukaan Moskovan junaan, enkä malta odottaa, että saan jälleen kutsun katsomaan erästä vanhaa äitiä itäsuomalaiseen vanhainkotiin, puhumattakaan kadonneiden lasten laitoksesta. Käväisin myös pikapikaa kalliolaisessa solukämpässä ja yksinäisen kertojan luona.

Me emme ole yksin, vaikka siltä saattaisi vaikuttaa. Sinunkaan ei tarvitse.

Helena,

kirjoittajalinjan vastuuopettaja