Skip to content
Ammatillista koulutusta, taideaineita, pelilinjoja, lähiruokaa sekä kokous- ja majoituspalveluja maaseutumiljöössä, Tampereen keskustan kupeessa.

Kolmas keltainen talo

Kun astelin elokuussa lehmin koristeltujen pellokkojen viertä Ahlmanille päin, huomasin kirjoittajalinjan rakennuksen Seppälän olevan kaunis keltainen puutalo. Jähmetyin hetkeksi paikoilleni enkä tiennyt, mitä tuntea. Toisaalta takaraivossani kimitti se sama, pelokas ääni:

taas yksi.

Olen asunut elämäni aikana kahdessa keltaisessa puutalossa, joista kumpaisellakin on ollut jonkinlainen vaikutus itseeni ja kirjoittajuuteeni.

  Ensimmäiset yksitoista kesää vietin talossa, joka oli haalistunut kirkkaan keltaisesta itävien rypsien hailakaksi, ja jonka etuovi vaihdettiin kuluneesta karmiininpunapuisesta modernimpaan valkoiseen. Tämä vaihdos söi itseäni pitkään.

  Takapihalta näki järvelle, jota kelot ja koivut aitasivat katseelta. Lupiinimeren ja vadelmapuskien väliin tehdyn polun kautta pääsi haudalle, jonka kaivamista tunnemuistoni eivät tunnusta. Mielestäni on tavattoman kiinnostavaa mutta arkista, miten ihminen kokee tarpeekseen tehdä polut sinne, missä olisi tietkin valmiina; viitoittaa, tästä kuljen mieluummin. Koirien haudat eivät kuitenkaan kuulu maanteitä kaavoittavien vastuualueelle, jolloin meillä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin raivata reitti sinne, mistä ulkopuoliset eivät tiedä.

  Orvokit odottivat etuovelle nostavien, betonivalettujen rappusten vieressä suuressa pronssisessa padassa aina loppukeväästä syksyyn saakka, kunnes niiden tilalle vaihdettiin valkoisia ja violetteja kanervia. Puna- ja mustaviinimarjoja kerättiin ämpäritolkulla, joista keitettiin hellan päällä olevalla mehumaijalla juomaa talven tuoma vitamiinikato mielessä. Joskus niistä tehtiin vispipuuroa, jota tarjottiin ternimaitotilkalla.

  Tällöin tarjosin torjuvaa kättä vastalahjaksi.

  Rakastin kesiäni punaisen riemunkaaren ja helposti yli kaksikymmenmetrisen riippakuusen alla, jonka sisään oltiin rakennettu maja. Rakastin pientä poispäin vievää siltaa, jonka laidat notkuivat hirsistään huolimatta, ja jolla saattoi nähdä aukaistuja pikkujärvisimpukan ruhoja, jotka ahma oli aterioituaan jättänyt jälkeensä.

Rakastin muistojani ajalta, jolloin keltainen puutalo ei ollut vielä pelonpelkoa.

Toisessa puutalossa asuin hieman yli vuoden. Kun mietin sitä aikaa elämässäni, muistan ensimmäisenä perunaruton, joka iski tarkoin varjeltuun satoomme ja venytti äidin suruajan lohduttoman pitkäksi.

  Pihallamme kävi kuhina päivisin, kun silkkikanat, fasaanit, kissat, ankat ja karitsat temmelsivät nurmen yllä. Noina päiväsajan seesteettöminä hetkinä istuin usein suulissa kuuntelemassa, miten

heinä kahisi vireen voimasta. Kuuntelin muutenkin aina kaikkea elotonta ympärilläni, koska halusin tietää enemmän siitä, miten pysytään paikoillaan ilman, että sitä tarvitsee sen tarkemmin miettiä.

  Huoneeni seinät olivat täynnä maalauksia, joita jatkoin sisareni huoneen puolelle omien seinieni kadottaessa valkoisen pohjansa. Pinosin kirjoja hyllystä pois, takaisin hyllyyn, ja seisoin päälläni huoneen toisessa nurkassa tarkastellen verhoja, jotka kyllä olivat oikein päin, mutta joiden viinipullot olivat oikein päin vasta, kun olin itse nurinkurin.

  Päiväni koostuivat kirjoittamisesta, tarkkailemisesta ja maalaamisesta. Hiljalleen en tehnyt muuta kuin kirjoitin ylös eroavaisuuksia kasvuympäristöstä kahden eri keltaisen puutalon suhteen tullen lopulta siihen tulokseen, että yksi vuosi tässä nimenomaisessa talossa onnistui pilkkomaan yhdentoista kehdon kesän muistot siitä, jota rakastin palavasti. Puutalojen sulaessa yhteen kaipasin vispipuuroa ternimaitotilkalla enkä enää osannut sanoa,

miksi.

Elämäni kolmas keltainen puutalo muistuttaa kovasti ensimmäistäni. Ulkoasu on kutsuva ja kaunis, ja kuulin itse maalausurakan tehneeltä, että hän oli suorittanut kesän aikana Seppälän ulkopinnat siihen kuntoon, jossa ne ovat tätä nykyä.

  Kiitin häntä.

  Tämän puutalon ikkunoista näkee pelkästään viheriöitä. Yläkertaan vievät rappuset narahtavat samalla tavalla kuin muissakin puutaloissa, mutta vievät aivan toisenlaiseen tilaan: tilaan, jossa on niin avaraa ja valoisaa, että tuntuu kuin hengittäisi jotain niin puhdasta, että sitä ei pitäisi olla olemassakaan. Ja kun kurottaa kirjoituspöydän yli ikkunalle, nojaa käsillä valkoisiin karmeihin ja laskee katseensa pihapiiriin, muistaa, miksi

kaipasikaan vispipuuroa ja ternimaitotilkkaa.