Kirje taivaaseen

                                            Suvi ja pappa 1980-luvun lopulla.

Mä oon elänyt tänään yli puolet mun elämästäni ilman sua ja ensimmäistä kertaa musta tuntuu, etten tiedä mitä sanoa. Mulla on suunnaton ikävä, ja toivoisin sun olevan täällä vielä. Olisi niin paljon kysyttävää, kerrottavaa ja näytettävää. Sä olit ja olet mun greatest man I have ever known. Sä olit mun elämässä läsnä, kun toinen hylkäsi. Sä opetit mulle ne asiat, joilla mä tulisin pärjäämään elämässäni. Sä annoit mun olla mukana monissa sellaisissa asioissa, joissa tuli opittua, koettua ja ymmärrettyä juttuja huomaamatta. Sä opetit mua arvostamaan elämää tietämättäsi. Sä annoit vinkkejä ja ohjenuoria koko mun lapsuuden, vaikka ymmärsin ne vasta vanhemmalla iällä. Meillä oli paljon yhteisiä juttuja, sellaisia joita muut ei tiennyt eikä ymmärtänyt.

Sä opetit luonnosta yllättävän paljon, ihan jo sillä että käytiin metsässä ja leikittiin ulkona. Sä opetit tunnistamaan puita, marjoja, kukkiakin. Sä näytit mikä on oikea tapa noukkia omenat, karviaiset ja avata herneenpalot. Kaikki ei ehkä jääneet mun mieleen, eikä musta ehkä koskaan tuu ihmistä joka viettäisi viikon patikoimassa luonnossa, mutta sun vuoksi mä en voi täysin pois sulkea sitä.

Mä oon yrittänyt muistaa sun ilmeet, sun liikkeet, sun tavan tehdä asioita, sun hymyn, naurun ja koko olemuksen. Sanotaan, että koskaan ei voi unohtaa täysin, mutta jossain vaiheessa jotkut asiat ei enää oo niin selkeitä. Mä oon oikeastaan menettänyt ne tärkeimmät, ne mitkä haluaisin muistaa. Sun äänen. Sun kosketuksen.

Mä toivoisin, että sä olisit ollut mun kanssa, kun valmistuin peruskoulusta, kun valmistuin ammattiin, muutin ensimmäistä kertaa pois kotoa ja täytin 18v. Olisin toivonut sun olevan läsnä monissa hetkissä, siinä vierellä varmistamassa, että kaikki menee kuten pitää. Ehkä sä tavallaan olitkin.

Mä oon kokenut ja tehnyt elämässäni asioita, joista en oo ylpee. Asioita, joita en olisi halunnut käydä läpi. Asioita, jotka muutti mua ihmisenä. Jotenkin tiedän, että ilman sitä vahvuutta mikä sulla oli ja minkä sä jätit jälkeesi, mä en olisi tänään kirjoittamassa sulle tällaista tekstiä. Mä tiedän, että olisit pistänyt mut aisoihin joissakin tilanteissa sillä perisuomalaisella vahvuudella ja tomeruudella, jolla sä elit. Vaikka mä olin sun ainoa, ja sä et koskaan raivostunut mulle, sä olisit ollut pettynyt niistä poluista jotka välillä valitsin. Toisaalta mä olen onnellinen, että sä et nähnyt kaikkea, niin karulta kuin se kuulostaakin.

Sä olit mun ykkösmies aina mun ensimmäisestä henkäyksestä, sun viimeiseen. Sä olit mulle enemmän kuin kukaan muu voi koskaan olla. Sä teit musta ykkösen sun elämässä, silloin kun me oltiin yhdessä. Sä et koskaan unohtanut mua. Sä suojelit mua. Sä annoit mulle elämän, jota se toinen tyyppi ei halunnut tehdä. Mulle sä olit ja olet edelleen isä, vaikka todellisuudessa se on vain loppuliite koko sanasta. Sä olit ainoa esikuva, jonka kanssa mä halusin kasvaa. Sä olit ainoa mies, joka ei koskaan pettänyt mua. Sä et koskaan rikkonut sun lupauksia. Sä oot ainoa mies, joka on ollut mun elämässä syntymästä lähtien.

15 vuotta sä kuljit fyysisesti mun rinnalla. Viimeiset 22 vuotta sä oot kulkenut mun mukana, mun sydämessä. Mulla on sua ikävä ja se ei tuu koskaan katoamaan. Se sattuu joka ikinen päivä, mutta se on erilaista kipua tänään. Se ei oo pahaa, se ei oo särkyvää, se on vaan olemassa ja mä tuun kantamaan sitä ylpeydellä joka ikinen päivä.

Kiitos kun sain olla sun lapsenlapsi. Kiitos kun sä oot mun isoisä. Kiitos, että sain tuntea sut edes puolet mun elämästä. Kiitos kun olet turvana pimeinäkin hetkinä. Tuulessa, auringonsäteissä, vesipisaroissa, ensilumessa: tiedän, että oot läsnä.