Skip to content
Ammatillista koulutusta, taideaineita, pelilinjoja, lähiruokaa sekä kokous- ja majoituspalveluja maaseutumiljöössä, Tampereen keskustan kupeessa.

Kaunis mieli

Maailma on neurotyypillisten. Muut saa itkeä kauluksiinsa asiakaspalvelutiskeillä kuin ei vain osaa, tajua tai ymmärrä. Muut saa istua pöydässä naama punaisena kun muisti ei ole kirkas, ja ilmassa leijuu kiusallisesti kolme pistettä niiden sanojen jälkeen; Ollaanhan me jo tavattu. Muut saa tuijottaa tyhjää työpaikan toimistolla, kun niille nauretaan porukalla, ’miten sä et sitä tajunnut’. Saa miettiä, miksi tämä on aina tällaista.

 

Olen yli kolmenkymmenen, eikä minulle ole vielä selvinnyt, miten toista voi nauraa sellaisesta asiasta, johon tämän aivot eivät taivu. Eikä minulle ole selvinnyt, mitä siihen voi vastata. Mitä siihen odotetaan vastaukseksi?

 

Neurodiversiteetti on päivän polttavia sanoja. Arkikielessä se tarkoittaa ihmisten neurologista monimuotoisuutta, sitä miten monilla tavoilla ihmisen mieli toimii. Mikä on toiselle vaikeaa, ja mikä on toiselle helppoa.

 

Kun ihmisessä ei näy ulkoisesti mitään valtavirrasta poikkeavaa tai marginaalista, on helppo erehtyä ajattelemaan, että ihminen käy samalla ohjelmoinnilla kuin valtaväestökin. Mutta on paljon diagnooseja jotka eivät näy päälle, ja on paljon diagnosoimatonta mikä ei näy päälle. Sen takia minusta on ihanaa, ja korkea aikakin puhua neurologisesta monimuotoisuudesta.

 

Minulla on haasteita monilla alueilla. Olen aina pelännyt mitä lienee mörköjä ja tottunut siihen, ajattelematta sen kummemmin, eivätkö kaikki pelkää. Minulla on myös haasteita hahmottamisessa, mikä näkyy helposti arjessani, ja olen ymmärtänyt senkin vasta aikuisena. En ole osannut sitä nuorena ajatella, ettei se olisi tavallista. Itselle oma pää on aina tavallinen.

 

Kyse ei ole keskittymisen puutteesta, vaan hahmottamisen haasteesta. Aivan niin kuin lukihäiriöinen ei muutu keskittymistään pinnistämällä ei-lukihäriöiseksi.

 

Maailma ympärillä on minulle kuin pelin muuttuva labyrintti. Minulle uusien paikkojen etsiminen ja löytäminen kartan kanssa on ahdistavaa. En hahmota suuntia enkä pysty peilaamaan asioita. En osaa tanssia, enkä ajaa autoa. Ylös onkin alas, ja vasen on oikea. Ja kun käännyn, maailma heittää kuperkeikan ja onkin taas aivan eri päin kuin äsken. Edessäni oikeasta tulee vasen, kartalla vasen on oikea, ja takanani suunnat vaihtavat paikkaa kuin olisi värisevä häiriö tietokonepelin grafiikassa.

 

En myöskään hahmota monia sellaisia asioita, jotka ovat useimmille arkisia ja huomaamattoman tavallisia.

 

Mietin millaista olisi, jos pystyisi vain vastaamaan yksinkertaiseen kysymykseen, jos pystyisi vain tekemään arkisia asioita ilman sen kummempaa.

 

Tämä on aivan nopea ja yksinkertainen juttu, ne sanovat. Mielessäni monta yhtäaikaista ajatusta törmää toisiinsa ja hajoaa. Tämä on aivan yksinkertainen juttu ne sanovat, katsotaan ihan nopeasti. Keho jännittyy ja kasvoja alkaa punottaa. Miksi ne puhuvat noin nopeasti, ja miksi noin kovalla äänellä.

 

Ajatusten säpäleitä lentää sekaisin sattumanvaraisiin suuntiin. Haen sinkoilevien ajatusten palasista kahta jotka sopisivat yhteen niin, että ne voisi siirtää toiminnaksi. Palat ovat sekalaisessa järjestyksessä.

 

Mietin jos heittäytyisin sikiöasentoon siihen toimiston kivilattialle kun olen jo kolmannen kerran sanonut, etten tajua eikä se tajuamiseksi muutu siten, että ne korottavat ääntään karnevaalimaisemmaksi.

 

Miksi pitää aina esittää niin sanottua normaalia, miksi pitää esittää, että pystyy. Miksi pitää mukautua niihin, jotka eivät ymmärrä miltä toisesta tuntuu.

 

Olen ollut siinä tilanteessa kerta toisensa jälkeen. Tilanteessa, jossa toinen ajattelee, että ei se nyt voi olla niin vaikeaa. Ja toinen ajattelee, että ei se nyt voi olla niin vaikeaa ymmärtää, että kyllä on.

 

Joskus niissä tilanteissa mielen käsittelykyvyn kapasiteetti lopulta murtuu ja mielen ylikuormitus muuttuu fyysiseksi. Ensin alkaa valua vettä silmistä, ja sitten nenästä.

 

Silloin lempeys ja riittävän paksusta rautalangasta vääntäminen on se, mitä tarvitsen.

 

Hiljattain minun täytyi hakea bussikortti Tampereen keskustasta. Itkemiseksi sekin meni, mutta haluan antaa kiitosta asiakaspalvelijalle, joka oli lopulta lempeä ja kannustava. Menin sen episodin jälkeen istumaan hetkeksi, juomaan teetä ja vetämään syvään henkeä. Päässä soi jokin My Indigon live-esitys. Tuntui kuin olisi kävellyt sateessa, väsytti. Uuvutti taas niin mielettömästi itkeminen, ja kaikki se, mikä mielen ylikuormittaa.

 

Mitä enemmän itseäni ymmärrän, sitä armollisempi olen kuitenkin itselleni. Kun istun kahvilassa taas kerran silmät punaisena, sanon itselleni, että sä olet kovan luokan muija. Siinä sä istut nyt ja juot teetä. Sä olet voittaja.

 

Olen päättänyt, että kun minusta tuntuu siltä, että ylikuormitun ärsykkeistä, valosta, äänistä tai kysymyksistä, en mene piiloon enkä häpeä. Sanon, että tämä asia kuormittaa minua nyt liikaa. Kysyn uudestaan jos en ymmärrä, pyydän selittämään, pyydän vääntäämään rautalangasta.

 

Kun pitäisi vain kävellä suoraan, minä juoksen monen mutkan kautta. Tulen kyllä lopulta samaan pisteeseen kuin ne jotka kävelevät, mutta tukka ja ajatukset pölähtäneinä. Ja matkalla olen poiminut kasaan jonkun sellaisen teorian, jota kävelijät kuuntelee kulmat kurtussa. Ja illalla kuuntelen kauhukirjaa iltasaduksi, sillä olen tottunut siihen, että pahempia mörköjä tuijottaa aina nurkissa.

 

Itselle oma pää on aina tavallinen. Oma pää, omat möröt. Voi olla käsittämätöntä astua sellaisen ihmisen kenkiin, joka hahmottaa asiat hyvin eri tavalla kuin itse. Maailma on kuitenkin vähän parempi paikka, jos hyväksyy, että mikä on itselle helppoa kuin lasten leikki, voi olla toiselle niin ylitsepääsemättömän vaikeaa, että sitä menisi mieluummin vaikka pöydän alle piiloon. Jokin mikä itselle on höpönhöpöä satua, on toiselle osa kokemusta todellisuudesta.

 

Kirjoittanut: Leena Rakel