Kaksi kuukautta kirjoittajalinjalla -pohdintaa syysloman kynnyksellä

Kaksi kokonaista kuukautta kirjoittajalinjalla on takana. Kaksi kuukautta sitten hyppäsin irti työstäni, arjestani ja osittain omasta kodistanikin. Jälkipolven lennähdellessä kotoa omille teilleen lennähdin hetkeksi itsekin opistoelämään, toiselle paikkakunnalle.

Syksy on pitänyt sisällään paljon. Kahdella paikkakunnalla elämiseen alan tottua, ja kirjoittajalinjan opiskeluarki on vakiintunut. Meillä on joka-aamuiset rutiinimme. Aloitamme aamumme kirjoittamalla, sen jälkeen nautimme kirjan kuuntelusta ja ääneen luetun tarinan rauhallisesta etenemisestä. Ja sitten opimme. Ja kirjoitamme.

Vastuuopettajamme ja tuntiopettajien johdolla olemme oppineet paljon uutta eri tekstilajeista ja tehneet lukuisia kirjoitusharjoituksia. Vihkot ja tiedostokansiot täyttyvät teksteistä.

Suurena ilon aiheena olen kokenut, että saimme aloittaa opintomme lähiopetuksessa. Huoli mahdollisesta etäopetukseen siirtymisestä on kaikonnut, ja pari viikkoa sitten saimme suljettujen aikojen jälkeen jopa kokea yhdessä Turun kirjamessujen ihmeen. Elämä korona-ajan jälkeen alkaa hiljalleen normalisoitua. Oma elämäni tosin on hyvin kaukana siitä normaalista, mitä olen viime vuodet elänyt. Vuosiin en ole ollut näin intensiivisesti yhden teeman ympärillä. Kirjoittamisen. Ja itseni.

Oma kirjoittajuuteni elää elämäänsä ja vaiheitaan. Sitä kirjoittajaa, joka olen tottunut entisessä elämässäni olemaan, on ravisteltu ja koeteltu. Olen itse altistanut kirjoittajuuteni ravisteluun heittäytymällä tutun ja turvallisen ulkopuolelle. Siksi olen täällä. Oppimassa jotain ihan uutta kirjoittamisesta. Haastamassa itseäni, kehittymässä.

Kirjoittajalinjalla sokaistuu kirjoittamisen äärellä. Kun jatkuvasti tutkitaan kirjoitettua tekstiä lukuisista eri vinkkeleistä, ja kun kaikki lahjakkaat kirjoittajat ympärillä kirjoittavat. Erilaisten kirjoittajien erilaisia tekstejä tarkastellaan ja pyöritellään päivästä toiseen. Kun oman kirjoittamisensa vie tutun ja turvallisen ulkopuolelle, onnistuu itsensä välillä kadottamaan epävarmuuden syövereihin. Vastapainoksi saa toki onnistumisen riemua, kun löytää oman tapansa, oman äänensä. Joko sen tutun ja turvallisen, tai sitten jotain ihan uutta. Välillä kirjoittamisella on kirkas suunta, välillä sen kanssa on solmussa ja umpikujassa. Juuri se auttaa eteenpäin.

Paljon on vielä edessä. Uusia genrejä, uusia opettajia, lukuisia kirjoitusharjoituksia ja mahdollisuuksia luetuttaa tekstejään. Onneksi on. Edelleen oleilen löytämisen riemussa. Mikä mieletön mahdollisuus kehittyä, ja minä uskalsin!

En halua lähteä täältä samanlaisena kuin olin tullessani. Ensi keväänä haluan olla sama ihminen kuin ennenkin, mutta höystettynä jollain ihan uudella. Toivon, että kirjoittajaidentiteettini on vahvistunut, että se avaa minulle myös uusia polkuja elämässä. Siksi imen itseeni kaiken uuden, joka päivä, muistaen myös armollisuuden itseä kohtaan. Luottaen, että se uusi löytyy ja vanha vahvistuu juuri omalla tahdillaan.

Katja Villanen-Juvakka