Hippaa hirvien kanssa

Kirjoittaminen on tie. Usein se on myös totuus, toisinaan elämäkin.

Kun otan kynän käteeni tai lasken sormeni näppäimistölle en yleensä tiedä, minne olen menossa. Se ei minua häiritse, sillä olen tottunut olemaan eksyksissä. Sanat syntyvät paperilla tai näytöllä, eivät päässäni. Ne sikiävät pyhästä luovuudesta ja lisääntyvät kuin kanit: parittelevat holtittomasti, uusia poikasia syntyy joka kolmas sekunti.

Katson sanoja kuten vastasyntyneitä katsotaan, uteliaasti, mutta armollisesti. Ei haittaa, jos on aluksi vähän ruma.

Sanat asettuvat peräkkäin kuin valmistautuisivat tanssimaan letkajenkkaa. Ne pitävät toistensa hartioista kiinni konjunktioin ja välimerkein, eivätkä jätä ketään yksinään seisomaan moottoritien laitaan peukalo pystyssä. ”Yhteistyössä on voimaa”, ne sanovat, ja kappas, siinähän on jo kokonainen lause, tie merkityksestä toiseen.

Tekstissä virkkeet muodostavat polkuja synkän kuusikon läpi. En ole ennen käynyt siellä, en ainakaan siinä samassa metsässä. Katson kiinnostuneena ympärilleni: en ole tiennyt, että hirvetkin leikkivät hippaa. Kysyn, pääsenkö mukaan ja ne sanovat ”Javisst!” selvällä suomenruotsilla. Miksikö? No tietenkinkin siksi, että tänään olen kirjoittanut niin.

-Emmi Suomalainen, kirjoittajalinjan opiskelija