Hautajaiset

Selkääni aristaa jatkuva kumartelu lapion varressa. Koko päivän olen nostellut multaa jäätyneestä maasta ylös ja heittänyt sitä taakseni kasautuvaan kekoon. Vai onko yö jo mennyt ja uusi aamu koittanut? Ja montako kertaa se on tällä välillä oikein tapahtunut? Maa on jäätynyt paikalleen, kuten minäkin. Etenemättä mihinkään, jumissa sen kanssa, olen toistanut samaa liikettä. Toistanut tietämättä, kuinka kauan. Tietämättä muusta kuin kuopasta. Kuopasta, josta ei kuitenkaan koskaan tule tarpeeksi syvää.  

Ei sellaista, joka kelpaisi haudaksi.  

Vanha lapio tuntuu kovalle känsäisiä kämmeniäni vasten. Sen puinen varsi on rosoinen. Pinta jättää tikkuja sormiini. Kuuppaosa on melkein rikki. Se ei kestä enää kauaa ja lähtee vielä irti. Pitelen lapioparkaani, yhtä kärsinyttä kuin minäkin, sormet paleltuneina. Punaista hohkaavina, kohmeisina tikkuina. Pujotan käsivarteni pitelemään lapiota aloillaan, kun puhallan sormiini lämpöä, yritän saada niitä elpymään. Herättää niitä kohmeisesta vaipastaan. Saada ne jaksamaan. Pienet kaltoinkohdellut käteni, älkää jättäkö minua nyt.  

Tartun lapioon uudestaan. Maa murenee palasiksi, kun lapio iskeytyy sitä vasten. Nostan sitä ylös, yritän syventää kuoppaa. Suussani maistuu multa ja veri. Kyyneleitä on jäätynyt poskilleni ja huutoni kaapannut tuuli. Kylmä maaperä ja pakkanen nakertaa varpaitani. Olen poikki. Jäseneni huutavat armoa. Taukoa. Jotakin pientä armoa maailmalta. Mutta en voi lopettaa. En ennen kuin kuoppa on valmis. 

Äidin kuoppa. 

Hän kuoli nukkuessaan minun eilisessäni. En edes huomannut milloin se tarkalleen tapahtui. 

Olen käärinyt hänet mattoon. Se oli vaikeaa. Hän oli painava enkä saanut kieritettyä häntä sen sisälle. Se vaati useita yrityksiä. Useita ruumiin raahauksia pitkin talomme puista lattiaa. Useita itkun ja huudon sekaisia äännähdyksiä, jotka pakenivat kurkustani. Äidin jäykäksi muuttuneet kädet, kalman vallanneet kädet, eivät liikkuneet minnekään. Sormet olivat käpertyneet kippuralle. Hän oli kauttaaltaan kylmä. Laitoin hänelle villasukat, jotka oli joskus tehnyt. Ei hän niillä mitään tee, mutta äiti aina valitteli kylmyyttä luissa ja ytimissään. Villasukat olivat enemmänkin itseäni kuin häntä varten. Halusin tehdä vielä jotakin hänen hyväkseen, vaikka nyt kaikki olikin myöhäistä. 

Hautaan äitini perheen koiran viereen. Kuollessaan se oli vanha ja raihnainen. Loppua kohden se ei enää pystynyt edes kävelemään kunnolla. Sen kylkiluut paistoivat ruskean ja ohueksi harvenneen karvapeitteen läpi. Äiti kuitenkin rakasti koiraa. Piti siitä huolta ja nukkui sen vierellä kovalla lattialla, kun se vikisi kivuissaan. Ja äiti itki viikon, kun se oli ammuttu naapurin pihalle. Sanoivat sen olleen armomurha. Ettei minkäänlaista piskiä voi jättää kitumaan tuollaiseen kuntoon. Se oli julmaa. Äiti oli raivoissaan. Hänen silmänsä kipunoivat hänen katsoessaan naapureiden jo silloin näivettyneitä kasvoja. Hän kirosi heidät maan tasalle. Kirosi ja rääkyi heidän pihallaan kokonaisen yön, kunnes raahasin hänet takaisin sisälle ja lämmitin hänen paleltuneet varpaansa takkaa vasten. Silloin äiti itki ensimmäisen kerran. Se oli minun koirani, hän toisti, kunnes nyyhkytykset veivät puhekyvyn. Viikkoa jälkeenpäin kuulin kaduilla kuiskintaa hullusta akasta, joka ulvoi jonkun kirppukasan perään. Noidaksi häntä herjasivat ja sylkivät maahan räkäklimppejä. 

Minäkin uskoin äitini joskus olevan noita. Jos yhä uskoisin, olisin luullut kylän ylle laskeutuneen nälänhädän ja pakkasen olleen hänen langettama kirouksensa. Tiedän kuitenkin, ettei kärsimys ollut hänen tekosiaan. Jos hän olisi oikeasti ollut noita hän olisi vääntänyt naapurien luut mitä luonnottomampiin asentoihin toteuttaessaan kostoaan. Kuukausia kestänyttä nääntymistä seurasi kuitenkin se, miten riutuneet muodot alkoivat erottua selvästi vaatteiden alta. Silloin näin, ettei yksikään naapurien ruumiinmuodoista ollut päässyt vääristymään. 

Lyön lapioni maahan ja nostan ylös mustaa multaa. Teen sen uudestaan ja lapio tärähtää kovaa maata vasten. Se kirpoaa kädestäni, jotka tärisevät ja jyskyttävät työn rasituksesta. Jalkani ovat väsyneet. Silmäni ovat kuivat. Olen vuodattanut kaikki kyyneleeni hautaan. Ehkä niistä äiti voisi kasvattaa itselleen kedon, jos kaiken tämän jälkeen hän sittenkin olisikin noita. Ehkä hän tuolloin tulisi vierailulle.  

Toivon hänen olevan noita. 

Katson mattokääröä, jonka sisällä äitini on. Se ei ole liikkunut. Se on ollut siinä paikallaan monta tuntia, kun olen kaivanut. On kuin aika olisi pysähtynyt. Unohtanut käynnistyä uudelleen. Taivas on pimeä. Se on ollut pimeä koko tämän ajan. Mikään ei ole muuttunut. Ainoastaan minä olen. Tuntuu kuin olisin kaivaessa vanhentunut kymmenen vuotta. Tuntuu kuin kaivaisin hautaa itselleni. Kaiken tämän jälkeen en tiedä onko itsestäni enää mitään jäljellä. 

Kaisa Rajala