Asuntolaelämää aikuisena

Kun kerroin ystävilleni ja kollegoilleni kirjoittajalinjalla aloittamisestani, monien ensimmäinen kysymys oli: missä aiot asua siellä? Vastasin ykskantaan, että tietysti opiston asuntolassa. Se herätti jonkin verran kummastusta, ja laittoi useita silmämunapareja muljahtelemaan oudosti. Vallalla olevan käsityksen mukaan kukaan itseään kunnioittava aikuinen ei majoittuisi teinihelvetiksi mielletyssä asuntolassa. Mutta milloinpa minä olisin yleisiä mielipiteitä seurannut, enkä viitsinyt nytkään aloittaa.

Tosiasiassa asuntolamajoitukseeni on montakin syytä, eikä vähäisimpänä pysyväinen kotipaikkani Lappeenrannassa, noin kolmen ja puolen tunnin automatkan päässä. Sen lisäksi olin jo aiemmin luovan kirjoittamisen kesäkurssien aikana havainnut askeettisen asuntolahuoneen edullisen vaikutuksen kirjoittamiselleni. Kun ei tarvitse huolehtia kotitöistä, ja ruuan saa arkisin valmiina nenän eteen kolmesti päivässä, vapautuu kirjoittamiselle ja oheistyöskentelylle, kuten lukemiselle, enemmän aikaa kuin milloinkaan missään muussa ympäristössä. Huomionarvoista on myös, että asuntolaan majoittuminen repäisee irti aiemmin omaan arkeen kiinteästi kuuluneista kontakteista ja tarjoaa siten mahdollisuuden sosiaaliselle eristäytymiselle, joka on ensiarvoisen tärkeää etenkin laajojen tekstimassojen tuottamisessa. Kirjoittaminen on hidasta ja vaativaa ajatustyötä, mutta ulospäin hajutonta, mautonta ja väritöntä. Siksi sen aineettoman olemuksen yli on helppo kävellä, tallata taimet tainnoksiin jo ennen kuin lehtivihreä pilkistää mullasta. Jos siis kirjoittaja ei halua viettää kanssasi aikaa, se ei tarkoita, etteikö hän pitäisi sinusta. Hän saattaa jopa rakastaa sinua. Silti hänen ainoa sydämentehtävänsä on taimien suojeleminen.

Vaikka asuntola on toisaalta askeettinen erakkoluola, on se myös parhaimmillaan luovuutta ruokkivien keskustelujen kehto, jossa ideoita jaetaan ja henkilöhahmojen ominaisuuksia ruoditaan luottaen siihen, että sadetta tulee lopulta omaankin laariin. Usein se tulvii yli äyräidensä. Silloin kaikki halukkaat voivat hyökätä äyskäreineen paikalle, kauhoa talteen kiinnostavat aiheet, mielenkiintoiset sanat, kielikuvat ja vertaukset, jotka vapaina kelluvat tulvaveden mukana. Viime viikolla naisten torstaisessa saunavuorossa annettiin isolla kauhalla: kehittelimme kolmen naisen porukassa scifi-romaanin synopsiksen.

Tätä kirjoittaessani viereisestä huoneesta ohuen seinän läpi kantautuu keskustelun hahmo, selvää sanoista ei saa. Nyt äänet eivät pahemmin ärsytä, mutta joskus kylläkin. Kenties silloin, kun keskittyminen on jo valmiiksi hankalaa. Tai silloin, kun keskellä yötä korvatulppa on lähtenyt karkuteille ja herään askeliin käytävällä; huoneiden ovet ovat ääneneristyskyvyltään kuin arkki halvinta tulostuspaperia. Niinä hetkinä kaipaan oman kotini syvää hiljaisuutta. Kotia tulee ikävä myös silloin, kun yhteispesukoneen luukku on edellisen käyttäjän jäljiltä jäänyt kiinni ja kone haisee homeelta, tai kun vatsa on viikon päivät odottanut toiminnalleen riittävää yksityisyyttä ja näytän tulevalta äidiltä synnytyslaitoksen tuulikaapissa.

Alkusyksystä ajattelin, etten sisusta asuntolahuonettani. Jotten alkaisi varsinaisesti viihtymään, sillä kirjoittamaanhan tänne on tultu. Viime viikonloppuna annoin kuitenkin periksi. Oli saatava viltti, koristetyynyjä, jumppapatja, putkirulla, trigger-pallo ja joogatiilet. Kirjoittaminen vetää jumiin, eikä Sirdaludin rentoutuskapasiteetti yksinään mitenkään riitä. Lisäksi oli hankittava pehmuste puutuoliin, jonka terävä reuna uppoaa kipeästi takareisiin monituntisten istuntojen aikana.

Kaikkeen yllä mainittuun perustuen olen muodostanut päätelmän: jos opinnot jollakin vapaan sivistystyön taidelinjalla vetävät puoleensa, suosittelen vakavasti huonomaineista asuntolamajoitusta. Siitäkin huolimatta, että nuoruutesi kimppakämppävuosistasi olisi jo kosolti aikaa. Totut varmasti, tai jos et, niin ainakin saat takuulla eksklusiivista materiaalia luovuutesi polttoaineeksi. Pakollisia varusteita on vain kolme: korvatulpat, nakuviitta ja löytöretkeilijän monokkeli.