Ajatuksia portin takaa

Kun olen kertonut sydänsuruistani, minulle on sanottu: kirjoita siitä. Kun olen ollut ahdistunut, minulle on sanottu: kirjoita siitä. Kun en nuorena halunnut kasvaa aikuiseksi, minulta kysyttiin: mikset kirjoittaisi siitä? En tietenkään uskonut, enkä kirjoittanut, kunnes vasta paljon myöhemmin, sitten kun olin siihen itse valmis. Ensin minun oli löydettävä takaisin teinivuosina kadottamaani loisteliaaseen valtakuntaan, jossa tarinat asuvat; runot, murhamysteerit, romanttiset novellit, veijariseikkailut ja vakavat asiatekstit kaikki sulassa sovussa keskenään.

Nykyään olen sillä tavalla onnekas, että käyn tarinoiden valtakunnassa usein. Niin usein, että askeleeni ovat tampanneet maahan polun sen porteille asti. Osaan sinne unissanikin. Silti edelleenkin on päiviä ja viikkoja, jopa kuukausia, jolloin raskaat metalliportit eivät avaudu. Jyskytän kolkutinta, mutta mitään ei tapahdu. Tietokoneen ruudulle ilmestyy vain sieluttomia sanoja, jotka asettuvat peräkkäin merkitystä tavoittamatta. Näin muodostuneet lauseet ovat pelkkiä halpakopioita hähmäisistä ajatuksista. Lyön niihin leiman Made in China ja paukautan läppärin kannen kiinni.

Silloin lohduttaa vähän, etten seiso yksin tuon lukitun portin takana. Nytkin täällä on pikemminkin ruuhkaa ja monia tuttuja kasvoja, onhan kirjoittamisen vaikeus ajoittainen osa jokaisen kirjoittajan todellisuutta, joillakin pienempi, toisilla suurempi. Minulla se on keskikokoinen. Kuitenkin kaikki tietävät, että M on iso silloin, kun sitä vertaa itse asetettuun XS:ssän ideaaliin. Silloin mikään ei auta paremmin kuin XL-ystävän seura, hänen, joka viettää ison osan ajastaan lukkojen takana ihmetellen, miksi pääsy tarinoiden maahan on jälleen kerran häneltä evätty. On lohduttavaa nähdä, millaisia sanataiteen helmiä tuo ystävä kaikesta huolimatta tuottaa, tuskaisen hitaasti, mutta yhtä varmasti kuin yö taittuu aamuksi. Se valaa luottamusta siihen, että jonain päivänä keksin taikasanan, sen yhden täsmälleen oikean, jolla portti avautuu ja hetken kaikki on taas sietämättömän keveää.

-Emmi Suomalainen, kirjoittajalinjan opiskelija